Kristityn vapaudesta

Löysin tässä kirjoitukseni viime syksyltä, ”blogittamiseni” alkuajoilta.

Voidakseen hyvin ihminen tarvitsee myös yhteyttä omiin tunteisiin ja tarpeisiinsa — Mikäli ihminen kadottaa yhteyden omiin tunneperäisiin tarpeisiinsa, hän voi alkaa oireilla eri tavoin, psyykkisesti tai fyysisesti. Ihminen kaipaa yhteyttä myös omiin juuriinsa, omaan menneisyyteensä ja edellisiin sukupolviin, mikä on tärkeää sekä oman itsen ymmärtämisen että identiteetin muodostamisen kannalta.”

Jatkoin:

”Ahtaan uskonnollisuuden yksi suuri “kuoppa” on siinä, että yhteisöt pyrkivät katkaisemaan jäsenensä yhteyden ympäristöön, yhteisöön kuulumattomiin ystäviin ja sukulaisiin. Yhteys omiin juuriin katkeaa. Pahimmillaan tämä yhteys demonisoidaan. Esimerkiksi demonisten siteiden katkaiseminen  voi synnyttää mielikuvan siitä, että sukuun ei saa olla missään tekemisissä. Vielä tehokkaammin tämän saa tietenkin aikaan selkeä kielto.

Samalla tavoin yhteisöt voivat katkaista yhteytemme omiin tunteisiin ja tarpeisiin. Esimerkiksi se, että on “lupa” ajatella tai sanoa pelkästään myönteisiä asioita tai puhua pelkästään “uskon sanoja” toimii tehokkaasti tällaisena erottajana.”

Tänä päivänä lisäisin tuohon myös yhteyden toiveisiimme, unelmiimme ja näkyymme. Ahtaat yhteisöt katkaisevat meiltä yhteyden siihen, mikä on meille tärkeää  – ja usein meissä Jumalan meille uskomaa.

Lukiessani ruotsalaista tutkimusta eräästä Uskon sana -liikkeen haarasta oli hätkähdyttävää huomata, kuinka kokonaisvaltaisesti liikkeen haara ”suojeli” omiaan ulkopuolisilta vaikutteilta. Sinällään hyvää tarkoittavasta, löyhästi jopa Raamatulla perusteltavasta, asiasta 1) tuli voimakas kontrolloinnin väline: Liikehdinnässä mukana olevat viettivät runsaasti aikaa raamattutunneilla ja pienpiireissä. Tämän lisäksi he ostivat liikehdinnän opetusta cd:llä/dvd:llä ja/tai kirjoja. Ulkopuolisia vaikutteita vältettiin tietoisesti tai tiedostamatta. Kun lisätään vielä, että liikehdinnällä oli oma lastentarha, koulu ja vanhainkoti, ihmisen elämä oli vauvasta vaariin ”opetuksen alla”.

Vaikka meillä Suomessa ei ole ollut aivan näin voimakasta eristäytymistä, olen tavannut ahdistuneita nuoria/ nuoria aikuisia, joita ahdistaa koulu tai työpaikka, koska siellä on vastassa täysin erilainen maailma kuin, mihin he ovat tottuneet. Niin, ja olen tavannut liian paljon nuoria/nuoria aikuisia, jotka reagoivat univaikeuksilla, paniikkihäiriöillä, jotkut vieläkin vakavammin. Olen tavannut myös niitä, jotka ottavat ”kaiken irti” nk. vapaudesta, kun he saavat välimatkaa yhteisöön.

Suuri kysymykseni on, miten me kristittyinä voisimme  luoda sellaisen ympäristön lapsillemme/nuorillemme ja/tai niille, jotka aikuisina tulevat mukaan seurakuntiemme toimintaan, että heistä tulisi tasapainoisesti uskoon ja elämään suhtautuvia?! Nimittäin olen sitä mieltä, että jokaisen on tarvis kasvattaa omat siivet. Jos näin ei tapahdu, meistä ei tule terveitä ja tasapainoisia aikuisia enempää hengellisessä kuin arkisessakaan elämässä. Jos napanuoramme vanhempiimme tai hengelliseen yhteisöömme on liian vahva – tai joissain tapauksissa peräti väärä sidos – se estää meitä menemästä siihen suuntaan, johon meidän tulisi kulkea, toteuttamasta tehtävää, jonka Jumala on meille antanut. Se, minkä Jumala on tarkoittanut parhaaksemme, muodostuu meidän ”pahimmaksemme”.

Tasapainoinen vanhempi – ja myös uskonyhteisö – antaa mahdollisuuden kokeilla siipiään… Jos lapsuudessa ja nuoruudessa annettu pohja on aito – ja aidosti kestävä – ei sitä tarvitse pönkittää korostulla auktoriteetilla, vaan tiedämme sen kantavan myös myöhemmin – ja kantavan hedelmää aikanaan. Tämä kuuluu myös aidosti lähettävän uskonyhteisön tunnusmerkkeihin. Silloin, kun joku yhteisössä näyttää kasvattavan vahvemmat siivet tai olevan rohkeampi lentämään kauemmas kuin yhteisössä on totuttu, viisas yhteisö antaa koettaa siipiä, antaa mahdollisuuden tulla ja lähteä uudelleen entistä pidemmälle lentomatkalle.

Vähän yli kaksikymppisenä sain nähdä yhden viisaan seurakunnan paimenen tekevän näin. Kaksi nuorta halusi koetella siipiään evankelistoina. Paimen totesi jotenkin näin: ”Anttaahan poikien koettoo…” Kokeilivat kanssa – ja toinen oli Jumalan valtakunnan työssä pian koelennon jälkeen.

Sen sijaan itseriittoisesti itsestään kiinnipitävä yhteisö ei salli pitkiä lentomatkoja. Yhteisön mielestä sellainen ei kerta kaikkiaan sovi. Kotkiksi tarkoitetuille kristityille laitetaan jalkaan rengas ja tilanteen mukainen kettinki tai leikataan sulat pois niin, ettei kotka – ilman ääritilannetta, jossa tilanne käy sietämättömäksi – lähde lentämään. Yksinkertaisesti kahleissa oleva tai ollut kotka ei luota siihen, että se kykenee lentämään.

Tämä kettinki on yleensä sidoksissa siihen, että opetetaan useimmiten sokeaa uskoa auktoriteettiin. Kun auktoriteetti sanoo jotain, se on niin ja amen. Sitä ei kyseenalaisteta. Jos auktoriteetti sanoo, ettei sinusta ole, sinulla ei ole ”sellaista kutsumusta” tai ”sinun paikkasi ei ole siellä”, sinä et lähde. Sinun paikkasi on palvella auktoriteettia. Kun auktoriteetti sanoo sinulle, ettei ole soveliasta olla yhteydessä sukulaisiisi tai entisiin ystäviisi, sinä tottelet. Ja kun auktoriteetti sanoo, että sinun ei tule ajatella itsestäsi ”suuria”, sinä lopetat ”uneksimisen”.

Miten paljon Jumalan aitoja siunauksia olemmekaan menettäneet tällaisen ”uskon” takia? Miten monta näkyä on jäänyt matkan varrelle, kun olemme käskystä lakanneet kuuntelemasta sitä, mitä sydämemme sanoo ja mitä Jumala on laskenut näyksemme? Ehkä tuo sydämen ääni tai näky ei ole tullut ukkosen jyrinänä tai salamointina, vaan hiljaisena äänenä sydämeemme. Mutta olemme unohtaneet sen, kun auktoriteetilla on näyttänyt olevan voimakkaampi ilmoitus asiasta.

Kysymys ei ole näyn voimasta, vaan laadusta, siitä onko Jumala puhunut? Jos Jumala on puhunut, on viisaampi toteuttaa  ennemmin Hänen tahtoaan kuin totella jota kuta joka puhuu vastoin Hänen puhettaan.

Blogini on ollut kannanottoa monessa suhteessa menneisyyteni yhteisössä, jossa tilanne on ollut edellämainitun kaltainen. Totta puhuen vielä vuosia yhteisöstä lentämisen jälkeen kuulin yhteisön vetäjän puheissa syytöksiä niitä kohtaan, jotka eivät olleet lojaaleja auktoriteetille. Yhteisön vetäjän mielestä pois lentäneet olivat jonkin sortin pettureita, oikea uskon vihollisia, joita vastaan oli Jumalan viha. Oli kurjaa kuulla vetäjän opetustallenteissa kerta kerran jälkeen tuota varjojen ampumista – ja tajuta, että tuollaisella ”varjojenampumisopetuksella” hän ravitsi seuraajiaan. Opetti vihaista uskoa ja vihaista Jumalaa.

Tuollainen vihaisen uskon ja vihaisen Jumalan kuva on omiaan luomaan uhkan ilmapiirin yhteisöön niin fyyisesti kuin hengellisesti syntyvien lasten kohdalle. Se on jotain muuta kuin ”rakkauden kosketus”. Pikemminkin sellainen Jumala, jolla vuosikymmeniä sitten peloteltiin lapsia, etteivät menisi kaivolle tai metsään. Ihmekö tuo, että pelottaa tieltä poikkeaminen tai kauas lähteminen.

Joskus tuo pelko sai aika hassuja piirteitä. Nuorimmaiseni kertoi lapsuudenmuistonsa. Oli kiellettyä laittaa viikinkilegosotilaalle sarvia päähän; se oli demonista. Kukaan ei kuitenkaan huomannut mitään, kun sarvet kiinnitti legosotilaan vaunujen pyöriin koristeeksi… 😉

Jumala ei ole meitä tarkoittanut pelkoon! Kristus on lunastanut meidät varjoista valoon! Ei meidän tarvitse enää pelätä demoneja. Ei kikkaillen vältellä pimeyden varjoja. Keksiä omia sääntöjämme niitä välttääksemme. Emme ole okkultisteja tai wiccoja. Olemme kristittyjä, Kristukseen uskovia. Ylösnousseen, synnin ja kuoleman voittaneen, Kristuksen todistajia ja seuraajia. Jos oikeasti uskomme, että Kristus on sitä, mitä sanoo olevansa, että Hänen allensa on KAIKKI alistettu. Kirjaimellisesti olemme Hänessä voittajia. Meillä ei ole pelkoa enempää tulevaisuudesta kuin vihollisen voimistakaan väärällä tavalla. Voimme luottavaisesti kulkea eteen päin pelkäämättä pimeää ja sen ”mörköjä”.

Se, joka asuu Korkeimman suojassa ja yöpyy Kaikkivaltiaan varjossa,sanoo näin: ”Sinä, Herra, olet linnani ja turvapaikkani. Jumalani, sinuun minä turvaan.”

Herra pelastaa sinut linnustajan ansasta ja pahan sanan vallasta.
Hän levittää siipensä yllesi, ja sinä olet turvassa niiden alla.
Hänen uskollisuutensa on sinulle muuri ja kilpi.
Et pelkää yön kauhuja etkä päivällä lentävää nuolta,
et ruttoa, joka liikkuu pimeässä, et tautia, joka riehuu keskellä päivää.

                                                                                                                               Psalmista 91

1) Raamatussahan kehotetaan valvomaan toinen toistamme rohkaisuksi rakkauteen ja hyviin tekoihin sekä olemaan hylkäämättä omaa seurakunnan kokoustamme. Sen sijaan KGB-asenne yhdistettynä pakkoon osallistua tietyn seurakunnan toimintaan sallimatta muita vaihtoehtoja alkaa muistuttaa jotain muuta kuin Uuden testamentin tarkoittamaa valvomista ja rohkaisua. Valvomista tarkoittava kreikan sanan paino on pikemminkin huolenpidossa kuin vahtimisessa ”kgb-mielessä”. Ainoa voimakas sana tässä on ´rohkaisu rakkauteen ja hyviin tekoihin´. Siinä sanotaan, että tulee provosoida, ärsyttää toinen rakastamaan ja tekemään hyviä tekoja. Kgb-kyttääminen kääntää tämän teologian päälaelleen: provosoi kyttäämiseen ja suhtautuu miedosti rohkaisuun. 😉 Mielestäni olisi aika pistää painopisteet kohdalleen!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s