Jumalan valtakunta murtautuu esiin

Yksi adventin virsistä/hengellisistä lauluista (sen mukaan kumpaa käytämme Virsikirjaa vai Hengellistä laulukirjaa kokoontumisistamme) on otsikoitu Valmistu Herran kansa. Erityisesti kyseisen virren/laulun kolmas säkeistö jäi puhuttelemaan, kun näin sen työkokouksen printissä:

”Nöyryyttä, hiljaisuutta Jumala rakastaa,
ei kärsi kopeutta, ylpeitä vastustaa.
Kun sydän haluinen Herraansa odottaapi,
se tietä valmistaapi tulolle Jeesuksen.”

Meille suomalaisille tämä näyryys-lujuus/ylpeys, kovuus -akseli on haastava. Minulla on sellainen tunne, että emme millään meinaa löytää tasapainoa tässä asiassa. Syvässä tuntuu olevan vielä minunkin lapsuudessani ollut käsitys, ettei pidä ajatella itsestään isosti, ylpistyy vielä. Kummallisinta on, että koskaan ei kiitetty suoraan – Kuulin vasta viime kesänä isäni kiittäneen minua ”kunnon tytöksi” serkulleen, Palaute tuli 25 vuotta myöhemmin serkun pojan kautta :). Äitini tapasi sanoa, että ”talossa ei ole emäntää, vaan piika.” Minusta tuntuu, että hieman olemme yrittäneet tuon polven kasvatteina opetella myös rohkaisua ja kiitoksen antamista… Mutta sitä ei mielestäni koskaan aiheesta anneta liikaa!

Taustaa vasten en yhtään ihmettele, miksi meihin suomalaisiin toisaalta vetoaa amerikkalaismallinen menestyksen korostus: Minulle – kaikki – nyt – heti!

Pohdin, että tie kulkee jossain noiden kahden äären välissä. Ihan niin kuin Jeesuksellakin. 

Jeesus tosiaan ei tehnyt itsestään numeroa – mutta ei hän mikään ”Nyhverö Nyyssönenkään” ollut. Takuulla Raamatun rivit viestittävät, että Jeesus luotti siihen, mitä Isä oli sanonut ja siihen, mihin tiesi Isänsä Hänet asettaneen. Ehkäpä juuri siksi Hänellä ei ollutkaan tarvetta korostaa ja korottaa itseään. Hän tiesi, että perusta kestää. 

Englanninkielisessä maailmassa puhutaan auktoriteetista. Myös suomalaiseen hengelliseen kielenkäyttöön sana on iskostunut lainasanana. On huomattava, että kun käännämme Raamattua toisen kielestä vaikkapa englannin kautta suomeen, emme aina tee oikeutta alkuperäiselle ajatukselle; välillä omat mielikuvame värittävät käännöstä ja tulkintaa. Tavallaan peilaamme väkisinkin omaa kulttuuriamme, ajatteluamme ja taustaamme niin suomalaisina kuin yksilöinäkin sekä käännökseen että Raamatun ymmärtämiseen. 

Auktoriteetti on mielestäni saanut niin englanninkielisessä muodossa kuin suomalaisessa vastineessakin, arvovalta, kovan, jopa armottoman – ja minäkeskeisen – sävyn. ”Minulla on valta… käskeä… Minun nenilleni ei hypitä…”

Kyllä, Jeesukselle oli Isä antanut tällaisen vallan. Jeesus käytti tätä valtaansa vastuullisesti, Isän tahdon huomioiden. Ei koskaan omiin tarkoitusperiinsä. Ei edes silloin, kun Hänellä olisi ollut mahdollisuus käyttää valtaansa vastustajiinsa tai pelastaa nahkansa (kirjaimellisesti henkensä!) vaikeassa tilanteessa. Viittaan Jeesuksen kiusauskertomukseen sekä vangitsemiseen tai ristiinnaulitsemiseen.

Toisaalta, kun Jeesus näki “Isänsä kodin” olevan markkinapaikkana, Hän ei empinyt käyttää rajujakaan otteita tehdäkseen selväksi sen, kuinka asioiden tuli olla. Muistaakseni Timo Veijola avasi aihepiiriä selittämällä, että kysymys oli ennen muuta siitä, että uhreja käytettiin kevyesti ja siten väärin – vähään samaan tapaan kuin myöhemmin anekauppaa. Uhreista oli tullut markkinatavaraa ja katumuksesta kevyttä. Jeesus näki tekopyhyyden läpi ja siksi tarttui toimeen – aivan samoin kuin teki julistuksessaan. Kysymys oli Isän kirkkaudesta ja kunniasta, ei Jeesuksen “omasta nahasta.” Samaan tapaan näyttävät toimineen Jeesuksen seuraajat – muutaman läksyn jälkeen. (Muistamme Pietarin ja Johanneksen toivomassa tulta samarialaiseen kaupunkiin, kun nämä eivät ottaneet heitä ja Jeesusta vastaan, Pietarin herkän miekkakäden, jne.)

Jeesuksen arvovalta ei tarvinnut ylenmääräistä pönkitystä. Emme löydä evankeliumeista kertomuksia siitä, että Hän olisi kulkenut kaduilla kertoen, kuinka sairaita paranee Hänen kauttaan ja kuinka ihmiset vapautuvat pahan vallasta. Parantuneet ja vapautuneet sekä silminnäkijät kertoivat nämä asiat. Jeesuksen ei tarvinnut vakuuttaa näistä. Pahat henget tunnistivat Hänet ilman, että Hän sanoi sanaakaan. Tuuli ja vesi tottelivat Häntä ilman sen kummempia kommervenkkeja. Sairaus hellitti otteensa lyhyestä käskysanasta.

Jeesuksesta ei tullut superevankelistaa meidän menestysteologian malliin. Viime kesän yhden rippikoululaisryhmän löytö kuvannee tätä. Keskustelimme, millä Jeesus mahtaisi liikkua meidän aikanamme… ”No ei ainakaan Rolls Roycella tai Porchella, ehkä kulkupeli olisi tavanomaisen paljon käytetty Toyota – tai peräti ikivanha Lada, jota saa hakea… ” Tähän rippikoululaisryhmä päätyi. Tuskin Jeesuksen ranteesta löytyisi kallista kelloa tai hän laittaisi työhön lahjoitettua miljoonasviittiin tai yksityislentokoneeseen. Siitä huolimatta Jeesuksen ja Hänen seuraajiensa työ oli – Jumalan valtakunnan – eteenpäinmenoa mitä suurimmassa määrin. Jumalan valtakunnan esiin murtautumista, niin kuin eräs raamatunselittäjä asian ilmaisi.

Näin sen tulisi olla meidänkin elämässämme, Jumalan valtakunnan murtautua esiin, siinä vaikuttavan voiman kautta/voimalla, ei oman hartiapankkimme tai yrityksemme voimalla (ennemmin tai myöhemmin huomaamme, että emme ihmisvoimin kykene saamaan aikaan Jumalan suuria tekoja, emme edes niitä matkimaan).

Tässä tuleekin se ”pullonkaula” tai neulansilmä. Meidän on ensin nöyrryttävä – jopa tyhjennyttävä – jotta Kristuksen voima pääsee vaikuttamaan. 

One Reply to “Jumalan valtakunta murtautuu esiin”

Vastaa

%d bloggaajaa tykkää tästä: