Juuret Kristukseen!

Blogini on lepäillyt toista viikkoa… Syy tähän on yksinkertainen [ja ehkä vähän ylipyhältä kuulostava – mutta olen syyni kanssa ihan täysin tosissani :)] näin sen ainakin tulkitsen: On ollut aika olla hiljaa – ja odottaa. Muistattehan Jumalan johdatuksen erämaassa, sen kuinka Hän kuljetti kansaansa tulen- tai pilvenpatsaassa. Varmasti kysyi kuuliaisuutta olla liikkumatta paikallaan- mutta kun pilven- tai tulenpatsas ei liikkunut, ei ollut lupa liikkua. Jumalalla oli siihen syynsä. Ilmeisesti yksi suurista syistä oli tuon varsin uppiniskaisen kansan kohdalla se, että he oppisivat kuuliaisuutta. Jotain tämmöistä olen ollut hahmottavinani omassa tilanteessani kuluvan vuoden toisen puolikkaan kohdalla.

Nk. tyyneysrukous sopii tähän vallan hyvin:

Jumala, anna minulle tyyneyttä hyväksyä asiat, joita en voi muuttaa, rohkeus muuttaa, ne jotka voin.

Tässä onkin mukavasti opettelemista:

  • Milloin on aika olla hiljaa ja odottaa Jumalan ”liikuttamista”?
  • Milloin on aika itse tarttua toimeen ja tehdä asioiden eteen jotakin?
  • Mitkä olosuhteet ovat sellaisia esteitä, jotka liikkuvat esirukouksen voimasta?
  • Mitkä olosuhteet pysyvät ja ainoa keino on mennä niiden yli/ohi?

Mielenkiintoista, että hiljaisuuden ja paikallaanolon [joka kyllä koski pelkästään tätä blogia, muuten on vauhtia ja värikkäitä vaiheita riittänyt:)] jälkeen alkoi tuntua, että jotain  uutta on syntymässä. Minulle alkoi puhua ajatus ”juurtumisesta Kristukseen”, sen tärkeys kaiken ”vaihtoehtoisen” vastapainona. Ajatusteni keskellä sain sähköpostin yllättävältä henkilöltä, yllättävältä taholta, henkilöltä, jota en henkilökohtaisesti tunne. Sähköpostissa oli lainaus Efesolaiskirjeen 3. lukuun jakeeseen 17. jossa KR 38:ssa puhutaan Kristuksen rakkauteen juurtumisesta ja perustuksen olemisesta Hänen rakkaudessaan. KR 92:ssa kohdassa on ajatus siitä, että Kristuksen rakkauden tulisi olla elämämme kasvupohja. Saamani englanninkielisen Raamatun sitaatti on sanatarkasti käännettynä seuraava:

”Kasvakoot juurenne syvälle Hänen ihmeellisen rakkautensa maaperään” (New Living Translation)

Kysymys ei  ole mistään vaaleanpunaisesta hymistelystä suklaakuorrutuksen kera, vaan voimakkaasta ja mullistavasta ajatuksesta. Kysymys on siitä, että vahvistuisimme Hänessä ja Hänen voimassaan ja että Kristus asuisi sydämessämme uskon kautta – ja vielä, että silmämme avautuisivat ymmärtämään Hänen ja Hänen rakkautensa valtavia mittasuhteita ja että tulisimme täyteen Hänen täyteyttään. (Vrt. Ef 3:17-19)

Kysymys on kirjaimellisesti siitä, mistä Paavali kirjoittaa:

”En enää elä minä, vaan Kristus minussa.”

Loppupelissä tuossa on kysymys todella radikaalista asiasta: Meistä uusina luomuksina eläviä Kristuksessa ja Kristukselle. Paavali tuo kirjoituksissaan useaan otteeseen ajatuksen siitä, että jäsenemme tulisi olla synnille ja lihan teoille (esim Gal 5) kuolleita, mutta taas Jumalalle eläviä Kristuksessa.

Tuntuu vaativalta, eikö? Onneksi meitä ei ole jätetty kamppailemaan omin voimin. Roomalaiskirjeen ja Galatalaiskirjeen mahtava sanoma on, että Kristus meissä on voittaja. Hän on kukistanut synnin, sielunvihollisen ja kuoleman. Hänessä meillä on suoja, turva ja voitto.

Meille kristityille on Sanan kautta topakka käsky: Juuret Kristukseen, kasvattakaa! Tähän kasvamiseen yritämme mieluusti kokeilla oikoteitä  ja pikakonsteja. Tämän päivän hengellisen materiaalin yltäkylläisyys tarjoaa tällaiseen valtavan hyvät mahdollisuudet. On kirjoja, TV- ja radio-ohjelmia joka lähtöön. On seurakuntia, erilaisia eri lähtöön. Mikään niistä ei voi tai saa korvata meidän henkilökohtaista suhdettamme Kristukseen. Korotan melko ”biblistisesti” Sanan tosi korkealle tässä: Mielestäni siinä on meille ohjenuora, jolla tulisi arvioida kaikki muu: Ilmiöt, profetiat, ilmoitukset, opetus, jne. On tärkeää kysyä, mitä Sana tarkoittaa lähtökohdistaan ja taustoistaan käsin tulkittuna ja sovellettuna meidän tilanteisiimme.

Juurtuminen tapahtuu varmimmin ja terveimmin Sanan kautta.

Vastaa

%d bloggaajaa tykkää tästä: