Pysähdyin hetkeksi tapailemaan säveliä pianolla:

Hiipuu jo tuli, liekit nujertaa maa
Vain Isä toivomme palamaan saa
Lämpöä anna soihtuun valaisevaan
Isä, jää meitä rakastamaan

Kylmetä sydän pienen kulkijan saa
Jos löydy kättä ei suojelevaa
Kirkkainkin katse yötä yössä on vaan
Isä, jää meitä rakastamaan

Juuriin ja oksiin polut katketa saa
Ei löydy tie ilman opastajaa
Eksyneet etsi syliin lohduttavaan
Isä, jää meitä rakastamaan

Hämärään maahan aamu uus aukeaa
Se eteen Poikasi nöyrtyä saa
Haavoista syvimätkin voit parantaa
Jos vain jäät meitä rakastamaan
Isä, jää meitä rakastamaan

Laulettunakin se löytyy Youtubesta:

Olen lukenut ja kuunnellut erilaisia kirjoituksia eri (hengellisen elämän) aihepiireistä. Lukemani ja kuulemani tekee minut joskus todella surulliseksi.

  • Miten oikeassa olemmekaan?
  • Miten kovin sanoin sen tuomme esille?
  • Miten onnistummekin käyttämään Raamattua lyömäaseena toista kristittyä vastaan?
  • Revimme ja raastamme oppikiistoilla… 😦
  • Toisaalta vakaasti kannatan opillista tukirankaa, sitä että tiedämme, mihin uskomme.
  • Toisaalta hengellinen kypsyys näyttäytyy siten, että emme ala kiistelemään oppikysymyksistä.

Raamatussa sanotaan, että meidän pitäisi hoivata uskossaan heikkoa – lähtemättä kiistelemään oppikysymyksistä.

Erityisesti silloin, kun henkilö

  • etsii elämäänsä uusia polkuja
  • on tavalla tai toisella murroksessa
  • kriisissä

häntä pitäisi kohdella hellävaroen.

Kasvatuksessa puhutaan herkkyysvaiheista, tilanteista, jolloin lapsi on ”altis” oppimaan tiettyjä taitoja. Myös psyyken- ja uskonelämämme vaiheissa meillä on samantyyppisiä ”herkkiä vaiheita”.

Koska olen kohdannut myös monia (valitettavan monia!) hengellisessä kentässä siipeensä saaneita, olen havainnut, että elämänsä herkimmilliä alueilla murjottu on herkkääkin herkempi. Häntä on helppo murjoa lisää. Jotkut kestävät murjomisen ulkonaisesti vahvoina. Jälkensä murjominen jättää: Joko kovettaa tai murentaa – ehkä  lopullisesti, jos Jumala ei armossaan saa tehdä ”korjaavia toimenpiteitä”, kuten joku asian ilmaisi. Pahimmillaan syyllistämme vieläpä tätä murjottua siitä, että hän jää ”vaiheeseen” – niin kauaksi aikaa, kunnes hän kohtaa tarpeeksi turvallisen ihmisen ja ilmapiirin, jossa hän voi parantua niin meidän ihmisten – välikappaleiden – kuin sitä kautta Jumalankin hoidossa. Emme tällaista ihmistä saisi kiirehtiä, painostaa, vaan antaa (mieluummin lempeän kärsivällisesti) rakennusaineita uuteen.

Tämä ylläoleva laulu on hyvä muistutus meille itsekullekin siitä, keneltä ja kenestä elämämme on. Jokainen meistä elää laupeudesta ja armon antimista. Se, että elämme on Jumalan lahjaa; se että menemme eteenpäin hengelliseti, on Jumalan lahjaa. Ilman Häntä sydämemme kymenee, ilman Häntä eksymme ja kompastumme, ilman Häntä emme pääse eteenpäin – ja käänteisesti:

  • Hän saa toivomme palamaan ja palaamaan
  • Hän antaa sydämiimme palavan innon
  • Hän valaisee pimeytemme ja näyttää tien
  • Hän avaa eteemme ovet
  • Hän parantaa.

Ystävät, koetetaan muistaa elämämme Lähde – ja koetetaan pysyä nöyränä ja armollisena myös suhteessa kanssakulkijoihin, ettemme kovilla sanoillamme, tuomioillamme olisi esteenä Jumalan työlle.

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s