104. Ihmeellinen siunaus

Tämänpäiväinen jumalanpalvelus, jossa olin, vaati vähän tavanomaista enemmän sulattelua. 😉 Palaset loksahtivat kohdalleen. 🙂

Itseäni jumalanpalvelus puhutteli sitä taustaa vasten, jota olen käsitellyt viimeisimmissä blogikirjoituksissani: sitä, miten suhtaudumme pimeisiin puoliimme – ei vain toisten, vaan nimenomaan meidän itsemme.

Olin mukana seurakunnan yhden uudistetun toimipisteen käyttöön siunaamisessa. Kaksi asiaa puhutteli syvästi:

Toimipisteen uudistuksen mahdollisti lahjoitus, jolla oli hyvin puhutteleva historia. Nuori nainen menetti sodassa sulhasensa. Kuulemastani kertomuksesta päätellen suru oli pysyvä osa naisen elämää. Hän jäi naimattomaksi. Elämäntyönsä nainen teki opettajana. Kauan ennen kuolemaansa nainen testamenttasi omaisuutensa seurakunnalle. Lahjoittajan elämänkerran lyhyesti kertonut nainen kehotti käyttämään tiloja muistaen sen, että lahjoittaja ei koskaan saanut omia lapsia, koska sota vei hänen unelmansa, mutta että jokainen toimitilojen käyttäjä on tämän lahjoittajan ”lapsi”.

Hieman soveltaen tilanteeseen sopii Jesajan 54. luvun 1. jae:

”Riemuitse, hedelmätön,
sinä joka et koskaan synnyttänyt!
Huuda riemusta, iloitse,
sinä joka et ole synnytyskipuja kokenut!
Nyt sinulla, hylätyllä, on enemmän lapsia
kuin konsanaan aviovaimolla,
sanoo Herra.”

Lahjoittajan tarina on surullinen. Lopputulos ihmeellinen! Lahjoittajan suru muuttui siunaukseksi – siitä ei ole epäilystäkään.

Toinen puhutteleva asia oli saarna, jossa pappi viittasi arkkipiispa John Wikströmin taannoiseen lausumaan jonka mukaan ihmisen perustarkoitus on eheytyminen. Ajatus voi herättää kysymyksiä. Eheytyminen? Eikö kenties evankeliointi tai jokin muu tuottoisampi ja näkyvämpi? Että eheytyminen?

Hieman pohdittuani voisin kyllä yhtyä arkkipiispan kommenttiin. Perustelen kantaani sillä, että eheydyttyämme olemme enemmän käyttökelpoisia.  Viittaan muutamaan viimeisimpään bogikirjoitukseeni siitä, kuinka sokeat pisteemme voivat olla kohtalokkaita meille ja työllemme.

Kun tunnustamme meille vaikeat asiat – haavamme, heikot kohtamme, syntimme, jne. Kun annamme Kristuksen parantaa, antaa anteeksi ja vapauttaa, ne voivat muuttua voimavaroiksemme. Eheytyminen tuo tullessaan muutoksen – kohti sitä alkuperäistä suunnitelmaa, joka Jumalalla on ollut meitä varten ja joka on jäänyt elämässämme tapahtuneiden episodien ja ajanjaksojen  jalkoihin, ja kohti Jumalan kuvan kaltaisuutta.

Kuten saarnannut pappi totesi tuo toimitila oli juuri tätä eheytymisen tarkoitusta varten, sitä varten että ihminen löytäisi Kristuksen elämäänsä elämänsä eri vaiheissa.

Se, mikä jäi erityisesti puhuttelemaan, oli aika rankat ja tylytkin sanat: ”– mutta ne, jotka eivät tiedosta haavoittuvuuttaan, eivät parane.” Totta! Jos ei näe tarvitsevuuttaan, on hankala parantua.

Omasta elämästäni olen kertonut eri yhteyksissä itseäni puhutellutta esimerkkiä vuodelta -92. Jouduin kesken toukotöiden sairaalaan umpilisäkkeen takia. Olisi minulla ollut muutakin tekemistä kuin makoilla sairaalassa. Yritin neuvotella lääkärin kanssa, josko umpilisäkkeen voisi hoitaa lääkkeillä – antaa vähä jatkoaikaa leikkaukselle. Olin kuullut niin joskus tehtävän. Ystävällinen, kokenut lääkäri totesi: ”Kuulkaapas nyt. Vatsa kipeänä on vaikea tehdä työtä.” Jämäkät sanat, joihin vastasin: ”No siten leikataan”

Tuossa tilanteessa – ja jälkeenkin päin – episodi on puhunut minulle siitä, miten useasti kristittyinäkin kuljemme ”umpilisäkkeinemme” ja pyrimme etsimään rohtoja leikkauksen sijaan.

Loppuun ajatteluttava lainaus Maria Junkkarin kirjasta Avara hellyys:

 En usko, että aika itsestään parantaa haavat. Hoitamattomat haavat tulehtuvat ajan myötä, toisin sanoen tukahdutettu suru vammauttaa ihmisen jollakin tavalla. Myös hoidetut haavat jättävät arvet, jotka muistuttavat tapahtumista ainakin aika ajoin.


Pikemminkin aika syventää surua. Suru elää ihmisessä elämän pohjavireenä antaen entistä syvempää näkökulmaa muuhun elämään ja samalla myös syventäen elämän iloa ja riemua.

Elämässäni olen kokenut yhä uudelleen, ettei elämä välttämättä anna minulle sitä, mitä haluan vaan sitä, mitä tarvitsen tullakseni kokonaiseksi ihmiseksi.

Eheytyminen on täynnä arpia, mutta olihan ylösnousseella Kristuksellakin haavat oman kärsimyksensä merkkinä. Itse olen kokenut, että läpikäymäni vaikeat ajan ovat toisaalta avanneet elämässäni syvyyksiä, joiden en aikaisemmin tiennyt olevan olemassakaan. 

”Mitä enemmän viedään, sitä enemmän jää jäljelle”  —

Tuska, jota ei väistetä, antaa uudenlaista rohkeutta ja iloa keskelle elämän arvaamattomuutta ja haurautta. Hoidettu haava, läpikäyty suru ei vammauta, vaan siitä virtaa parantavaa voimaa muillekin ihmisille. Oman kärsimyksen läpikäyminen herkistää muiden kärsimyksille, ja täten omaa tuskaa voi käyttää vapauttavana voimana kärsimystä vastaan taistelemisessa.

Jumala ei välttämättä poista kipuamme, mutta hän on voimamme ja rohkeutemme tuskan syövereissä, niin että saatamme jatkaa elämäämme kaikesta huolimatta, monien menetyksienkin jälkeen. Kärsimyksestä avautuu vähitellen entistä avarampi näkökulma elämään. 
On olemassa täysipainoista elämää monista toteutumattomista toiveista huolimatta” saattoi saksalainen teologi Dietrich Bonhoeffer kirjoittaa vankilakirjeissään. Hän myös jatkoi: ”Ei tosin kaikki, mitä tapahtuu, ole ilman muuta Jumalan tahto, mutta loppujen lopuksi ei kuitenkaan tapahdu mitään Jumalan sitä sallimatta (Matt 10:29).”

Niin kuin alussa kertomani lahjoittajan esimerkki osoittaa, tuskasta ja surusta (vaikka sitä ei kulloisenakin hetkenä käsittäisi!)  voi matkan varrella tulla siunaus – kun vain uskallamme antaa itsemme ja asiamme Kristuksen käsiin

 

 

Vastaa

%d bloggaajaa tykkää tästä: