Tujakkaa tekstiä

Tänään oli yhden seurakuntamme rippileirin konfirmaatio. Täytyy sanoa, että olipa ”tujakkaa” tekstiä päivän teksteissä. Niissä puhuttiin hyvin suorasanaisesti siitä, kuinka helppoa meidän on tuomita toinen ihminen hänen teoistaan – vaikka itse teemme täsmälleen niitä samoja tekoja.

 ”Tuomitessasi toisen julistat tuomion myös itsellesi, koska sinä, toisen tuomitsija, teet itse samoja tekoja. Me tiedämme, että Jumala on oikeassa tuomitessaan ne, jotka tekevät tällaista. Kuvitteletko sinä välttäväsi Jumalan tuomion, kun teet itse sellaista, mistä tuomitset muita? Halveksitko sinä Jumalan suurta hyvyyttä, kärsivällisyyttä ja pitkämielisyyttä? Etkö ymmärrä, että Jumalan hyvyys johtaa sinut kääntymiseen? Mutta sinä olet kova etkä sisimmässäsi tahdo kääntyä. Näin kartutat vihaa, ja se kohtaa sinut vihan päivänä, jolloin Jumalan oikeudenmukainen tuomio tulee julki. Silloin Jumala maksaa jokaiselle hänen tekojensa mukaan.” (Room 2)

Tuomita vai ei – siinä vasta pulma 

Tällä kohdalla – samoin kuin Jeesuksenkin sanoilla, joilla hän kielsi tuomitsemisen – helposti pönkitetään ajatusta, jonka mukaan ei saa ollenkaan korottaa ääntään, jos näkee toisen menevän harhaan tai tekevän vääryyttä. Tähän tuomitsemiskieltoon on vedottu myös niissä tilanteissa, joissa hengellisissä yhteisöissä on tullut esiin väärinkäytöksiä – ja niihin on joko yhteisön sisällä tai sitten ulkopuolelta yritetty puuttua.

Onko nyt niin, että Paavali ja Jeesus kielsivät epäkohtiin puuttumisen?

Daavidilainen malli

Tuskinpa vain. Toinen päivän teksti, kertomus siitä, kuinka profeetta Naatan nuhtelee Daavidia tämän vietyä Uurian vaimon – ja vieläpä petollisesti ja kylmästi auttaneen Uurian ennenaikaista kuolemaa, auttaa ymmärtämään asiaa. Puhutteleva kertomus löytyy 2. Samuelin kirjan 12. luvusta. Naatanhan nuhteli Daavidia, yritti saada Daavidia ymmärtämään tekonsa ja sen seurauksen ihmisten ja Jumalan edessä. Naatan puhui profeettana, Jumalan suulla. Hän puhui myös Sanan perustalta, koska jo tuolloin Mooseksen laissa annettiin selkeästi ohjeet, miten oli meneteltävä. Tekijän ja partnerin oli kuolemalla kuoltava.

Valaistakseen asiaa Naatan kertoo kertomuksen.

”Eräässä kaupungissa oli kaksi miestä, rikas ja köyhä. Rikkaalla oli suuret määrät lampaita ja härkiä, mutta köyhällä ei ollut kuin yksi ainoa pieni karitsa, jonka hän oli ostanut. Hän elätti karitsaa, ja se kasvoi hänen luonaan yhdessä hänen lastensa kanssa. Se söi hänen leipäänsä ja joi hänen kupistaan, se makasi hänen sylissään ja oli hänelle kuin tytär. Mutta kerran rikkaan miehen luo tuli vieras. Rikas ei raskinut ottaa yhtään omista lampaistaan tai häristään valmistaakseen ruokaa matkamiehelle, joka oli tullut hänen luokseen, vaan otti köyhän miehen karitsan ja teki siitä vieraalleen aterian.”

Daavid, joka kantaa tunnollaan aviorikoksen – ja käytännössä myös murhan – taakkaa, ottaa varsin kovan asenteen suhteessa kertomuksen rikkaaseen mieheen, jopa kovemman kuin Mooseksen lain mukaan olisi ollut tarvis.

 ”Niin totta kuin Herra elää, se mies, joka noin teki, on kuoleman oma. Ja karitsa hänen on korvattava nelinkertaisesti, koska hän teki tuolla tavalla eikä tuntenut sääliä.”

Mooseksen lain mukaan korvausvastuu kyllä oli – mutta tuommoisesta rikoksesta ei kuolemaa kuitenkaan!

…Sama siirrettynä seurakuntaan

Tilanne on tuttu myös meidän kristittyjen keskellä. Myös me voimme heijastaa omia tekosiamme siinä, että tuomistemme toisen. Usein mitta on täsmälleen sama. Toinen on tehnyt verrattomasti pienemmän rikkeen kuin me – ja me ollemme valmiita heilauttamaan tuomion säilää.

Huom! Kysymys ei ole siitä, että uskaltaisin lajitella tai luokitella syntejä pieniin tai isoihin. Olen jossain elämäni mutkassa todennut, että oikeastaan on vain tasan yhdenlaista syntiä: syntiä, joka erottaa meidät elävästä Jumalasta. Jokaiseen syntiimme – oli se meidän mielestämme pieni tai suuri – on tasan sama tarvis ja lääke: anteeksianto Jeesuksen nimessä ja veressä.

Kuitenkin nuo Raamatun kertomukset kertovat siitä mielettömyydestä, jolla suhtaudumme toisten ja omiin synteihimme.

Otetaanpa esimerkki. Tiedän julistajan, joka jossain vaiheessa teki aviorikoksen ja tällä teollaan sai aikaan suurta tuskaa ympärillään – ja lopulta yhden perheen hajoamisen. Mikäpä olikaan tämän julistajan yhden saarnan juonne? Oluttölkki! Kyllä tuossa tilanteessa voi sanoa, että Jeesuksen sanat rikasta veljen silmässä – ja hirrestä tuomitsijan silmässä pitävät paikkansa! Julistaja julisti (yhden!) oluttölkin turmiollisuutta ja paheellisuutta samaan aikaan tunnollaan makaaminen toisen miehen vaimon kanssa!

Samaan törmäsin taannoin erään insestitapauksen kohdalla. Saarnaaja julisti kuin mitään ei olisi tapahtunut ”profeetallista sanaa” seurakunnalleen – kunnes poliisitutkinnan seurauksena joutui sovittamaan rikostaan vankilaan.

Nämä molemmat henkilöt tekivät ”Daavidit”. He siirsivät sivuun omat syntinsä – ja siirtyivät tuomitsemaan toisten syntejä.

… Niin siitä tuomitsemisesta

Mielestäni noiden raamatunkohtien opetus on se, että kunkin tulee pestä ensin omat likapyykkinsä – ennen kuin kykenevät pesemään toisten pyykkejä. Ensin käsitellä omat kipeät asiat, ennen kuin käsittelevät toisten asioita, tulla hoidetuksi, ennen kuin hoitaa toista, antaa Jumalan Sanan läpitunkevuuden läpäistä ensin oma sisin, ennen kuin tuolla läpitunkevuudella lähestyä toista ihmistä.

Jos oikein luemme noita raamatunkohtia, meille pitäisi tulla selväksi, että emme voi välttää Jumalan tuomiota. Hänen katseensa tunkee lävitse.

Daavid teki viisaasti. Hän katui ja teki parannuksen Naatanin sanojen seurauksena.

Olisi Daavidilla ollut toinenkin vaihtoehto. Esimerkiksi Jeremia joutui kokemaan tuon toisen vaihtoehdon, kun hän tarttui uskonnollisten johtajien ja profeettojen ja myös kansansa synteihin: Jeremia laitettiin milloin kaivoon, milloin meinattiin tappaa, milloin sensuroitiin hänen kirjoituksensa (polttamalla), jne. Myös Daavidilla oli tämä toinen vaihtoehto. Hän olisi maallisella (ehkäpä myös uskonnollisella auktoriteetilla) voinut eliminoida Naatanin, tuon kiusallisen totuuden torven, joka toi esiin kiusallista tietoa, jonka vain harva tiesi. Hän olisi voinut peitellä tekojaan – ehkä pitkänkin. Hän olisi voinut väistää Jumalankin tuomiota aikansa – koska aina tuomio ei tule silmänräpäyksessä ja heti, kun teemme väärin. Syy tähän on yksinkertainen: Jumala haluaa, että teemme parannuksen. Hän ei halua kenenkään tuhoutuvan. Siksi Hän antaa meille aikaa. Meidän lihallinen mielemme voi ymmärtää tämän väärin. Voimme katsoa sen oikeudeksemme ja oikeutukseksemme: Kun Jumala ei kerran puutu radikaalilla tavalla, meillä on oikeus jatkaa. Vai onko?

Mitä pahaa äiti on tehnyt?

Roomalaiskirjeen kohta on hyvin yksioikoinen – rankkakin – tässä: Jos ylenkatsomme Jumalan antaman ajan, me itseasiassa halveksimme Hänen hyvyyttään; Hän on antanut ajan parannustamme varten, ei siksi, että me vedättäisimme Häntä!

Meillei ihmisille, meidän landenneelle luonnollemme, vain on niin turkasen vaikeaa myöntää, että olemme olleet väärässä. Itseriittoisuudessamme, ylpeydessämme, valvomattomuudessamme, jne. olemme menneet ja tehneet väärin, rikkoneet Jumalaa ja ihmisiä vastaan.

Ymmärrän täysin. Muistan puolitoista vuotta sitten tilanteen, jossa kävelin kirkon käytävää itkien sielunhoitajan luokse. Oli vaikea lähteä liikkeelle. Todella vaikea! Poikani olikin leikillisesti todennut kaverilleen: ”Mitähän pahaa äiti on tehnyt?”

En ollut tehnyt aviorikosta tai sellaista. Minun suurin ongelmani oli perustavanlaatuinen ongelma: Olin kuunnellut liikaa ihmisiä, niitä pelottelevia ääniä taustapeilissäni, jotka uhkasivat elämääni, turvallisuuttani ja kutsumustani. En ollut kulkenut suoraan sitä tietä, jonka olin Jumalan tahdoksi ymmärtänyt. Olin näiden pelottelevien äänien antanut murtaa rohkeuteni. Kaikki tuo oli saanut minut poikkeamaan tieltä.

Lisäksi olin aiemmin kuunnellut ”vieraita ääniä”, niitä ääniä, jotka saivat poikkeamaan pois Kristuksen luota. Näillä äänillä en tarkoita niitä ääniä, joita kaanaankielellä sanoisimme maailman ääniksi. Ei. Nämä äänet tulivat ns. hengellisestä kentästä. Ne olivat toisenlaisen evankeliumin ääniä, niitä, joista Paavali varoitti, että kirottu se, joka muuta evankeliumia julistaa, oli sitten apostoli itse tai enkeli taivaasta. Nämä äänet olivat niitä, jotka korottivat meitä ”voideltuja” toisten yläpuolelle. Nämä äänet olivat niitä, jotka korostivat voimaa ja auktoriteettia. Nämä äänet rohkaisivat kovuuteen suhteessa muihin – vaikka näennäisesti puhuivat paljonkin rakkaudesta. Nämä äänet korostivat ilmiöitä, näkyvyyttä ja menestystä. Kaikesta tästä minun olisi pitänyt ymmärtää, että kyseessä ei ollut Hyvä Paimen, vaan aivan joku muu. Olkoon sitten palkkapaimen, joka etsii omaa hyötyään tai joka jättää laumansa tiukan paikan tullen pelastaakseen nahkansa tai joka mukiloi silkkaa vihaansa lampaat hajalle.

Mitä tämä äänten kuunteleminen sai aikaan? Minustakin tuli kova – jopa ylpeä. Sain ripauksen valtaa – se tuntui minulle kelpaavan. Mikä oli sen hinta? Se, että tuli päivä, jolloin aloitin kierrokseni. Henkilö henkilöltä pyytää anteeksi sitä, mitä olin ymmärtämättömyyttäni tehnyt. Pyytää anteeksi myös sitä, että olin julistanut väärin. Myös minä julistin tulista voitelua, vaikka minun olisi pitänyt julistaa parannusta ja anteeksiantamusta. Ihmekö tuo, että näin todella vähän todellisia ihmeitä (vaikka niitäkin mukaan mahtuu). Nimittäin tuo keinovoitelu ja/tai ihmisvoimin toteutettu evankeliointi tahtoo tuottaa outoa hedelmää. Siinä minun hedelmäni: Jotkut pelkäsivät tuota minun voiteluani ja sanojani. Olin tottunut tuomitsemaan toisinajattelevat. Kummakseni löysin meidät kaikki samasta paikasta: ristin juurelta ihmettelemästä, mistä löytäisimme tämän päivän hengellisen sekamelskan keskellä turvapaikan.

Lääkkeeksi (aitoa) armoa

Nuo raskaat askeleet sielunhoitajan luo olivat yksi elämäni tärkeimpiä käännekohtia. Sain palata alkuun. Siihen, mihin jäin liki parikymmentä vuotta aiemmin. Nöyryyttävä paikka henkilölle, joka oli opetettu onnistumaan ja menestymään tuon tulisen voitelun varjossa. Olemaan esillä. Julistamaan. Johtamaan toisia. Yksinkertaisesti täytyi tulla itse armoa tarvitsevaksi.

Kuten Daavinkin kohdalla. Minullekin tarjottiin armoa. Onneksi se kelpasi. Muuten voisin olla aika ”läjä tapaus”. Voisin vieläkin seurata noita ääniä. En uskalla edes ajatella, millaisiin kompromisseihin ne olisivat minut johtaneet. Voisin sanoa, että olin ollut todella pitkällä: antanut periksi minulle tärkeistä periaatteista ja asioista, ennen muuta antanut periksi kutsumuksestani. Sanotaanko, että kun annamme periksi rajat venyvät ja paukkuvat – kenenkään ei tarvitse tietää. Mutta meidän itsemme on vaikea olla. Tiedämme tehneemme väärin. Silti –meillä on suuri kiusaus peitellä jälkiämme ja heijastaa syyllisyytemme muihin – olkoot ne asiat sitten lampaita tai oluttölkkejä.

Jumala näkee lävitsemme. Ehkä Hän on lähettänyt jo Sanansa ja/tai profeettansa puhumaan meille. Kysymys on siitä, kuulemmeko me – ja ennen muuta siitä, mitä teemme kuulemallemme.

Tuossa Daavid-kertomuksessa on se mahtava sanoma, että Jumala antaa katuvalle anteeksi! Olit sitten kuunnellut mitä ääniä tahansa, tehnyt mitä tahansa, sinuun pätee täsmälleen sama lääke kuin Daavidiin. Palaat noiden asioiden kanssa Herrasi luo. Pyydät anteeksi. Sitten: Usko anteeksi, usko kaikki tekemäsi anteeksi, Jeesuksen nimessä ja veressä. – Ja kuten Jeesus sanoi päivän evankeliumikohdassa aviorikoksesta tuomitulle naiselle: ”En minäkään sinua tuomitse, mene rauhaan.”

Loppusananen – sekä daavidilaiselle että armon kerjäläiselle

Toivon, että tämä kantaa sinua, lukijani, joka koet töpänneesi, epäonnistuneesi, rikkoneesi, tehneesi syntiä.

Itselleni on ollut vietävän vaikea uskoa anteeksi tekemiäni tyhmyyksiä. Silti olen ymmärtänyt, että Jumalan armo riittää. Todellisella tavalla!

Se, mitä Jumala meiltä haluaa, on, että me jatkossa kulkisimme suorempia polkuja Hänen armonsa ja voimansa varassa. Hän voi katkaista töppäystemme, syntiemme, epäonnistumisiemme kierteen.

Niin – ei aina ole helppo valita oikein. Kuten olen viitannut, ryhmäpaine voi olla kova. Se on kova ns. maailman porukoissa, joissa tietty käyttäytyminen on in. Se voi olla kova myös uskonyhteisöissämme, jotka jostain syystä ovat sairastuneet ”Daavid-tautiin”. Joskus nämä yhteisöt voivat kokonaisuutena kantaa sisällään mitä hirveimpiä salaisuuksia ja pimeyksiä (uskon, että viime kuukausien ja vuosien aikana lehtien palstoille nousseet asiat eivät ole mitään pahansuopaisten ihmisten jorinaa ja missiota, koska olen omin silmin nähnyt tällaisia asioita ja pitkään kenttää seuranneena on vastaani tullut myös kanssakulkijoita, joilla on elämää ihmeellisempi tarina kerrottavana) – siitä huolimatta, että esiintyvät totuuden torvina ja voideltuina ja/valittuina yhteisöinä.

Kokemukseni perusteella uskallan kirjoittaa: Se, mikä näyttää enemmän nakertavan kuin rakentavan sinun suhdettasi Jumalaan; se mikä näyttää enemmän tuhoavan sinua, se sinun kannattaa jättää syrjään. – Etenkin, jos olet jo yrittänyt tehdä korjaavia toimenpiteitä. Se, mikä vie sinut pois siitä, minkä Sanan pohjalta ymmärrät Jumalan tahdoksi, ei voi olla Kristuksesta.

Näin ollen sinulla Jumalan lapsena tulisi olla suunta pois päin tuollaisesta!

Ja tuollaiselle ”Daavid-yhteisölle” kuuluisi aivan sama lääke kuin mitä Naatan Daavidille tarjosi: Tehdä parannus. Itse asiassa tuollainen Daavid-yhteisö löytyy Raamatusta, Ilmestyskirjasta:

 Ja Laodikean seurakunnan enkelille kirjoita: ‘Näin sanoo Amen, se uskollinen ja totinen todistaja, Jumalan luomakunnan alku: Minä tiedän sinun tekosi: sinä et ole kylmä etkä palava; oi, jospa olisit kylmä tai palava! Minä tiedän sinun tekosi: sinä et ole kylmä etkä palava; oi, jospa olisit kylmä tai palava! Mutta nyt, koska olet penseä, etkä ole palava etkä kylmä, olen minä oksentava sinut suustani ulos.

Sillä sinä sanot: Minä olen rikas, minä olen rikastunut enkä mitään tarvitse; etkä tiedä, että juuri sinä olet viheliäinen ja kurja ja köyhä ja sokea ja alaston.

Minä neuvon sinua ostamaan minulta kultaa, tulessa puhdistettua, että rikastuisit, ja valkeat vaatteet, että niihin pukeutuisit eikä alastomuutesi häpeä näkyisi, ja silmävoidetta voidellaksesi silmäsi, että näkisit.

Kaikkia niitä, joita minä pidän rakkaina, minä nuhtelen ja kuritan; ahkeroitse siis ja tee parannus.

Katso, minä seison ovella ja kolkutan; jos joku kuulee minun ääneni ja avaa oven, niin minä käyn hänen tykönsä sisälle ja aterioitsen hänen kanssaan, ja hän minun kanssani.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s