Skip to content

Ei rauhaa

Muotioikkuja ja voitelu(je)n metsästämistä

Olen yli kahdenkymmenen vuoden ajan seurannut kristillistä kenttää – ja erityisesti sen karismaattista siipeä.

Viimeisimmän vuosikymmenen ilmiö tuntuu olevan se, että omaa ”voitelua” näiden piirien joillain tahoilla pyritään perustelemaan erinäisillä episodeilla, kohtaamisilla tai yliluonnollisiltä näyttävillä ihmeillä, ilmestyksillä tai profetioilla.

Olen kuullut kertomuksia, joiden mukaan jokin enemmän tai vähemmän tunnettu ”voideltu” on laittanut kädet päälle ja/tai vapauttanut jonkun – ja hupsis, voitelu on siirtynyt kertojaan; nyt hän kantaa ”Jumalan tulta mukanaan”.  Totean nyt vain, että uskon, että toki ihminen voi tuollaisissa tilanteissa olla Jumalan välikappale. Välillä minusta tuntuu, että voitelun siirtymisestä on tullut muotioikku – ja pahimmillaan tapa, jolla yritetään pönkittää omaa palvelutehtävää. Tuosta ei ole pitkä matka ”voitelun metsästämiseen”, voideltujen perässä juoksemiseen – tai toisen kristityn uskonelämän tason kyseenalaistamiseen tyyliin: Jos ei tuollaista kokemusta ole, onko voitelua ollenkaan?

Uskallan suoraan sanoa, että minulla ei tuollaista kokemusta ole – enkä seuraavilla riveillä pyri kohottamaan kutsumukseni, voiteluni tai palvelustehtäväni tasoa.

Itkuherätys

Sisikunnassani olen kokenut jonkinmoista levottomuutta. Ikävää jäytämistä – mutta sanoisinko, että en välttämättä pahalla tavalla. On asia, joka ei tunnu jättävän minua rauhaan. Palaan tuohon levottomuuteen tarkemmin seuraavilla riveillä. Tässä aluksi selitys sille, miksi juuri nyt tätä kirjoitan.

Olen erityisesti viimeisimmän vuoden aikana kysellyt kaikkien vaiheikkaiden elämäni käänteiden ohella Jumalan suunnitelmaa elämäni varalle. Totta kai (kuten myöhemmillä riveillä tulet lukemaan) on ajatuttanut se, että voisin löytää uuden tuoreuden siinä, mitä ikinä teenkin.

Seikkailujeni myötä olen tullut entistä varautuneemmaksi kaikenlaisten fiilisten suhteen – vaikka uskon edelleen Jumalan johdatukseen, niin luonnolliseen kuin meidän ihmisten silmissä yliluonnolliseenkin. Joskus olen saanut sisimpääni vaikutelman/ajatuksen, joka voisi viitata tuohon yliluonnolliseen, Jumalan yhteydenottoon. Usein se on koskenut jota kuta toista ihmistä, usein hädänalaista, joka on tarvinnut kipeästi rohkaisua, joskus oman elämäni tilanteita. Menneenä keväänä olin ymmärtävinäni, että Hengen kevät tulisi kohdalleni. Niin kävikin. Jotain ihmeellistä avautumista tapahtui elämässäni. Olen tehnyt vuosiin sellaisia asioita, jotka eivät aiemmin ”maistuneet”. On tuntunut, että maailma ympärillä on avautunut uudella tavalla.

Kesän ensimmäisen rippikoulun aikana koin jotain tosi merkillistä. Voisi sitä sanoa murtumiseksikin. Se oli jotain todella omituista… Joku olisi voinut sanoa, että nyt naisella psyyke heittää – on liian tiukoilla asioiden kanssa. Ehkäpä niinkin. Joka tapauksessa, oli ”itku kurkussa -olo”.

Kohtaaminen

Leirin jälkeen törmäsin Hilja Aaltosesta tehtyyn lehtijuttuun, jota olen aiemminkin lainannut tässä blogissani. Ymmärsin, että Hiljan ajatuksissa oli paljon sitä, mitä itse paraikaa koin. Sinänsä ei mitän uutta. Tuolloin, kun Toronto nauratti muita, itkin… Ja usein, kun olen ollut koskettavassa hengellisessä tilaisuudessa – oli se sitten messu tai jokin muu – liikutus on ollut merkki jostain, minkä olen tulkinnut Jumalan läheisyydeksi, joksikin mitä ei voi selittää. Sen sijaan minää korostavat, joskus meluisat tilaisuudet ovat saaneet minut suorastaan ahdistuneeksi.

Tein jotain ennen kuulumatonta. En Aaltosta ole koskaan livenä tavannut – mutta loikkasin mieheni kyytiin, kun tämä lähti käymään Tampereella. Minulla ei ollut hajuakaan siitä, ottaako Aaltonen ketään enää vastaan – saatika sitten minua, ventovierasta. Otti vastaan – vieläpä sydämellisesti. Käski sanomaan terveisiä ”ystäville”.

Emme paljon pystyneet kommunikoimaan, koska Aaltosen kuulo ei ole entinen. Herran äänen tuntuu kuitenkin aistivan selkeästi.

Edelleen oli veteraanilla sama huoli: Missä viipyy herätys? Sen piti jo tulla. Jokin pidättää. Ei se Jumalan vika ole, vaan ihmisten.

Aaltonen toisti viimeisimmissä haastatteluissaa esille tuomaa ”herätyksenteologiaa”. Tässä kentässä on liikaa matkakertomuksia. Liian vähän Golgatan sanomaa. Hän peräänkuulutti tuota itkuherätystä:

Jos papit itkisivät Jumalan edessä ja saarnastuolikin kastuisi kyynelistä, myös ihmisten sydämet kostuisivat.

Täytyy sanoa, että en ole tuommoista ravistelua kuullut missään! Totesinkin hoitajalle, kun tuolta huoneesta lähdin, että onko täältä miten moni lähtenyt ripsivärit poskilla, silmät punaisina. Uskaltaisin sanoa, että tuossa huoneessa oli jotain Suurta ja Pyhää.

Se, minkä tuo vierailu on jättänyt jälkeensä, on entistä vahvempi kaipaus tuohon, mitä olen aavistellut ja ollut kuulevinani Jumalan puhuneen, aitoon Jumalan työhön. Tuo työ ei tapahdu kivuitta. Näemmä on ensin oltava ahtaalla Jumalan edessä. Siksi tämän ”omituisen olotilani” olen tulkinnut.

Viime viikkoinen ”käpäläkoulu” (loukkasin jalkani ja jouduin pakkolepoon) toi aikaa käydä asioita läpi – mutta ikään kuin langanpää olisi ollut hukassa. Ehkä on vieläkin, mutta joitain ajatuksia on virinnyt nimenomaan tämän illan aikana.

Seuraavassa niitä. Toivon mukaan jaksat lukea ja pureskella. Palaan vielä menneisiin, koska siellä on pitkälti se vertailupohja, johon etsimääni vertaan.

Olen uskonelämässäni halunnut aitoutta ja kompromissitonta Jeesuksen seuraamista

Siitä huolimatta huomasin muutama vuosi sitten seuranneeni jotain muuta kuin Jumalan tahtoa – vieläpä vuosi kaudet! Ydinongelmaksi olen jälkikäteen ymmärtänyt sen, että ihmisten mielipiteet olivat monta kertaa määräävämpiää kuin, mitä Sanassa – ja monta kertaa myös sisikunnassani – tunsin oikeaksi. Kun ”voideltujen” inhimillisyys ja lihallisuus – jopa arvokkaiden Jumalan (armo)lahjojen väärinkäyttö – kaikessa karmeudessaan paljastui, olin kauhuissani: Missä oikein olen ollutkaan mukana? Miten monta ihmistä minä olen vienyt mukanani harhaan? Mitä olen ollut tukemassa?

Tapasin liian monta ihmistä, jotka ovat pettyneet siihen, kun uskossaolo on ollut erilaista kuin heille on markkinoitu.

  • Asiat eivät ole ratkenneetkaan.
  • Kaikki sairaudet eivät ole parantuneet.
  • Rahaa ei ole tilillä satakertaisesti, vaikka heille on niin luvattu, kun he uhraavat tietylle puhujalle tietyn summan.
  • Profetiat eivät ole toteutuneet.

Nämä ihmiset ovat syyttäneet itseään asiaintilasta. Pahimmillaan myös nämä ”voidellut” markkinoijat ovat syyttäneet heitä; ”epäonnistuineilla” on liian vähän uskoa.

  • Miksi kenellekään ei ole tullut mieleen kysyä, miksi tämän nk, voima ei näissä voidelluissa ole ollut niin ”suuri”, että henkilö olisi noussut pyörätuolista aidosti ja oikeasti?
  • Miksi vilpitöntä kristittyä täytyy syyttää tämän heikkouskoisuudesta?
  • Miksi kenellekään ei ole tullut mieleen kysyä, että tämä nk. voideltu julistaja voisi pettää itseään ja pettää kuulijaansa?

Aitoa Jumalan voitelua ei tarvitse pönkittää matka- eikä ihmekertomuksilla! Ihmettä ei tarvitse pusertaa tai painostaa esiin. Ei Kristuskaan niin tehnyt. Ihmiset, jotka olivat aidosti saaneet avun elämäänsä, kertoivat. Maine kiiri Hänen edellään. Aito Jumalan voima voitti synnin ja pimeyden vallan ilman pusertamista ja painostusta.

Jumalan aitoa ihmettä ei tarvitse ”pumpata”. Kun Hän on aidosti läsnä, Hänen voimansa murtautuu esiin. Jumalan aito ihme kestää tarkastelun. Silloin ei tarvitse tukkia kriitikoiden suita vaan voi sanoa: ”Katsokoot. Uskokoot tai olkoot uskomatta.”

  • Pelastunut on pelastunut.
  • Elämä on muuttunut.
  • Parantunut on parantunut.
  • Ja mikä tärkeintä – näillä ihmisillä on rauha Jumalan kanssa!

Aidolla on väliä

Epäaitoon törmääminen aiheutti pitkäaikaisen kriisin. Aidon Jumalan työn näkeminen on auttanut uskomaan myös aidon olemassaoloon. Tuo aito ei ole jättänyt minua rauhaan: Jossain sen on oltava; joskus sen on tultava esiin.

Sanoisinpa niinkin, että tänä päivänä ovat harvassa ne, jotka etsivät aitoa, Jumalan työtä. Aikamme opetus rohkaisee etsimään ilmiötä, voimaa ja kokemuksia välittämättä siitä, onko Jumala, liha, sielu – vai peräti sielunvihollinen – siinä mukana. Tärkeintä on, että jotain tapahtuu! Sellaista, joka uskaltaa kysyä tai kyseenalaistaa, voidaan moittia tai syyttää esimerkiksi Pyhän Hengen pilkasta tai Pyhän Hengen kahlitsemisesta.

Jos uskomme, että Pyhä Henki on Totuuden Henki, myös meidän pitäisi olla totuuden perään. Pilkka ja kahlitseminen on eri asia kuin aitoudesta varmistuminen.

Erityisesti Pyhää Henkeä ja Hänen työtään korostavat osaavat Galatalaiskirjeen viidennen luvun Hengen hedelmät etu- ja takaperin. Samaa kreikankielistä ilmaisua Hengen hedelmästä käytetään myös Efesolaiskirjeen viidennessä luvussa, kun puhutaan valkeuden hedelmistä: hyvyydestä, vanhurskaudesta ja totuudesta – ja kehotetaan tutkimaan, mikä on Herralle otollista. Kohdassa käytetään sanajuurta, josta tulee myös sana dogmatiikka. Kreikankielinen sana dogmatidzoo tarkoittaa nimittäin

  • testata, koetella, tutkiskella
  • tutkia, onko jokin sääntöjenmukainen
  • koetella, niin kuin metallia koetellaan
  • katsoa, onko jokin aito vai ei
  • päätyä siihen, että jokin on aito tällaisen tarkastelun seurauksena.

Tällä varmistutaan siitä, että se mikä käsissämme on, on Herran hyväksymää ja Häntä miellyttävää (euarestos).

Haluan nähdä sen aidon!

Aitous ei viime aikoina ole jättänyt minua rauhaan toisellakaan tavalla. Haluan nähdä tämän aidon ilmestyvän meidän kristittyjen elämään – ja sitä kautta meidän seurakuntiimme!

Haluan nähdä aidon Kristuksen kirkkauden ilmestyvän ja tuovan esiin peitossa olevat kätköt. Haluan aidon vapauden koittavan niin Jumalan lapsille (jotka mekin voimme olla erilaisten orjuuksien alla) kuin niille, jotka ovat vieraantuneet tästä lapseudesta.

Olemmeko me valmiita?

Vai Meme

  • Haluammeko me pitää kiinni omista rajoituksistamme?
  • Haluammeko tehdä asiat meidän tavallamme?
  • Haluammeko asioiden tapahtuvan meidän kauttamme?
  • Ehkä vieläpä niin, että meille on siitä hyötyä?

Herätyksen este ei niinkään ole pimeä maailma eikä pahan pidättävä valta, vaan me: Meidän julistuksemme, meidän mielihalumme, meidän vallanhalumme. Se, että me haluamme meille, meidän kauttamme.

Silloin kun me olemme valmiit antamaan Herralle avoimen valtakirjan, valmiit sanomaan oikeasti Kristusta Herraksemme, alkaa tapahtua.

Meillä on tuore leipä maailmalle. Meillä on myös tuore voitelu Jumalalta. Ei toisten ”voideltujen” käsien kautta, vaan rukouksessa saatu. Välttämättä aitous ja tuoreus ei tee meistä suosittuja – Sana tekee sen, mitä varten Jumala on sen lähettänyt. Jumalan Sana ei tyhjänä palaa. Se saa aikaan todellista muutosta meissä, läheisissämme ja ympäristössämme. Joskus vastustusta, joskus kipeää kirvelyä – lopulta parantaen, jos niin sallimme.

Meidän täytyy ensin tyhjentyä omasta itsestämme, omista kunnianhimoisista asenteistamme, omista metodeistammekin – ja antaa koko elämämme elävänä uhrina Herrallemme. Tuli voi kuluttaa paljonkin pois. Hänen kirkkautensa paljastaa raadollisuutemme ja mahdottomuutemme. Sellaisena Herra näyttäytyy vaikuttavissa ilmestymisissään Moosekselle, Jeremialle, Jesajalle, Hesekielille, Pietarille ja Johannekselle. Samalla hän kohtaa heidät vapauttaen ja puhdistaen. Kenet alttarilla otetulla hiilellä, kenet rohkaisten käskien vahvistumaan. Kenet anteeksiannon lupauksella tai sanalla antaen jokaiselle tehtävän mennä ja julistaa.

Rukoilen, että tämä hinku aidon perään syvenisi omalla kohdallani, meissä, meidän seurakunnissamme. Uskallatko rukoilla kanssani samaa?

2 Comments »

Vastaa

%d bloggaajaa tykkää tästä: