Ylpeyden menettänyt

Luin äsken ruotsalaisista tutkimuksista joissa tutkittiin ruotsalaista uskonnollista kenttää eri näkökulmista. Merkillepantavaa on, että Ruotsin hengellinen elämä monella tapaa muistuttaa meidän suomalaisten elämänmenoa näissä asioissa – vieläpä niin, että mitä ruotsalaiset edellä, sitä me suomalaiset perässä. Esimerkiksi kirkossakäynnin kulttuurissa on paljonkin tämäntyyppistä yhteneväisyyttä.

Tutkimuksissa (joihin palaan myöhemmin syvällisemmin) todettiin muun muassa, että entistä enemmän media vaikuttaa ajatuksiimme kristillisyydestä. Trendi on entistä enemmän ”sekalaisempi seurakunta”, uskontojen synkretismi (sekoittuminen) ja pluralismi (moninaisuus). Perinteinen kristillisyys näyttää joutuvan väistymään ja uudet uskonnolliset muodot saavat sijaa. Yhteisöllisyys on in, samoin tiukat valtarakenteet nostavat päätään liberaaliuden ja vapauden vastapainona. Samaan aikaan todettiin toisessa tutkimuksessa, että tuotsalaiset omistavat entistä vähemmän raamattuja (verrattuna vuoteen 1917!) ja että he lukevat Raamattua paljon vähemmän kuin aiemmin.

PYSÄHDYIN (!) tässä kohtaa. Onko tosiaan niin, että näillä kahdella on yhtymäkohta toisiinsa: Mitä vähemmän (myös ns. vakaumukselliset kristityt!) lukevat Raamattua ja tuntevat sitä, sitä kummallisemmaksi muodostuu hengellinen kenttä. En nimittäin ole pystynyt olemaan ihmettelemättä sitä, miten tämän päivän suomalainen hengellinen kenttä ottaa vastaan melkein minkä tahansa mitenkään kyseenalaistamatta – kunhan se vain herättää suuria tunteita, liikuttaa joukkoja – ja näyttää jotensakin kristilliseltä – ja vaikka ei näyttäisikään, ulkonainen muoto näyttää olevan paljon tärkeämpää kuin opillinen!

Opillisuutta päin vastoin kavahdetaan. Sitä pidetään pikemminkin herätyksen vihollisena… Niin onhan se sitäkin. Nimittäin oppi on väärän herätyksen vihollinen – koska se alkaa vetää oikean ja väärän rajalinjaa! Sen sijaan oppi tukee oikeaa herätystä – ja on hyvä sen ohjaamisessa rakentaviin uomiin. Tässä mielessä varmasti tämän päivän herätysintoilijat (ne jotka näkevät herätyksen jokaisessa risauksessa ja liikahduksessa kristillisessä kentässä!) pitäisivät varmasti Pietaria ja Paavalia – Juudaan kirjeen kirjoittajasta puhumattakaan – varsinaisina herätyksen ilonpilaajina! Kyllähän nuo ensimmäisen kristillisen vuosisadan vaikuttajat puuttuivat moniin epäkohtiin – jopa harhoihin – kristinuskon ensimmäisinä, kriittisinä aikoina.

Kiinnitin jo vuosia sitten huomiota kristittyjen (anteeksi suorasanaisuuteni – näin asian kuitenkin koin!) laiskuuteen lukea Raamattua. Joillekin tuntui riittävän valmiiksi pureksittu ravinto, jonka kulloinenkin kokouspuhuja antoi puhujanpöntöstä. Tiukan paikan tullen nämä kristityt turvautuivat minuun (nuorempaan uskovaan, joka olin viihtynyt Raamattuni äärellä varsin tiuhaan) kysyen neuvoa, mistä jokin tietty kohta löytyi. Sanoinkin joissakin käänteissä, että eiköpähän teidän olisi itsenne aika ottaa selvää asioista. En sanonut tuota ylpeilläkseni omilla tiedoillani – sillä hataraan päähäni ei Raamatun ulkoamuistaminen sovi, se mitä pystyn muistamaan, on se, mistä kukin kohta suurin piirtein löytyy. Päin vastoin: ajatukseni oli, että ottaisivat itse selvää!!! Ymmärsin jo tuolloin, mistä on kysymys, kun kristitty ihminen lähtee milloin minkäkin virtauksen mukaan: Sanan tuntemus puuttuu!

Maailmalla tunnettu sana ´evankelikaalinen´on meille suomalaisille hieman vieraampi sana. Maailmalla evankelikaalisuus alun perin samaistuu jotensakin yksi yhteen raamattu-uskollisuuden kanssa. Allan Morrison on todennut:

”Evankelikaalisuus pohjautuu kreikkaan ja tarkoittaa jota kuta, jolla on hyvä sanoma julistettavana. Tänä päivänä monellakaan evenkelikaalilla ei ole sanomaa ollenkaan julistettavana. Heillä on kokemus – eikä se suinkaan aina ole edes kristillinen kokemus!”

Samaa voisi sanoa myös herätystä odottavista kristityistä yli kirkkokuntarajojen. Me emme enää niinkään julista evankeliumia, vaan odotamme ihmeitä ja väristyksiä. Olemme kadottamassa sen, mistä olemme olleet ylpeitä: Jumalan Sanan – jonka kristityt kautta aikojen ovat ymmärtäneet synnyttävän uskon. Nyt sidomme niin oman kuin toistenkin uskon kokemuksiin tai vastaaviin.

Vastaa

%d bloggaajaa tykkää tästä: