Skip to content

Erämaassa

Nuoresta pitäen olen ihaillut niitä henkilöitä, jotka näyttävät antautuneen ”täysillä” Herralle. Itsekään en ole halunnut puolinaisuuteen tyytyä.

Tämä ihailu ja kaipaus toi mukanaan myös paineita. Useaan kertaan kuulin julistettavan, kuinka puhuja oli ollut niin ja niin monta tuntia Herran edessä ja kuinka Jumala oli puhunut. Entä sitten minä, joka tasapainoilin työn, perheen – ja kesällä vielä maatilankin – velvoitteiden kanssa ja siinä sivussa valmistelin seuraavan tilaisuuden saarnaa? Miten ihmeessä voin niin moneksi tunniksi mennä Herran eteen? Ja mitä oikeastaan oli Herran edessä oleminen?

Leipää – arjen keskellä

Löysin oman puolituntiseni (pienten lasten kanssa tuo on jo pitkä aika ;)!), jolloin sain olla Herran edessä: Lasten ohjelma illalla. Klo 17.30-18.00. Se oli minun aikani Herran edessä.

Monesti valmistelin puhuttavaani lehmiä lypsäessäni ja myöhemmin lehmien vaihduttua toimistotyöhön lenkkipolulla.

Eräässä vaiheessa sain huutia siitä, että en ollut läsnä tilaisuuksissa aktiivisesti. Minun olisi pitänyt olla läsnä – jotta kuulisin, mitä minulle puhuttaisiin. Olin kyllä paikalla – mutta en läsnä, koska esikoiseni itki varsin usein. Miten siinä sitten asetut paikoilleen kuuntelemaan? Rukoilin kerran suurin piirtein näin: ”Hyvä on. Herra, jos sinä haluat minulle jotain erityistä sanoa, ole kiltti, ja anna tämän lapsen silloin nukkua!”

Kuinka ollakaan, eräässä tilaisuudessa juniori nukkui koko ajan – jopa sen hetken, että pääsin keskustelemaan vierailevan puhujan kanssa. Hän rukoili puolestani. Yllätyksekseni hän ei ripittänytkään minua tilaisuuksien laiminlyönnistä, vaan hänellä oli (profetian sanan kautta) aivan toisentyyppinen viesti: Jumala on kanssani joka päivä.

Jumala näkee

Raamatussa on monia puhuttelevia kohtia, joissa Herra näyttää osoittavan, että Hän tietää ja tuntee meidät jokaisen, tilanteemme – ja myös jaksamisemme rajat.  Eräs näistä on kohta, jossa Aabrahamia koetellaan perinjuurin: Jumala kehottaa Aabrahamia uhraamaan ´lupausten lapsen´,  Iisakin.  Uskoen ja luottaen Jumalaan Aabraham etenee määränpäähän, tekee alttarin ja laittaa sen päälle uhriksi poikansa Iisakin. Tässä (vasta tässä!) vaiheessa enkeli kieltää häntä koskemasta poikaan ja sanoo:

”Älä koske poikaan äläkä tee hänelle mitään. Nyt minä tiedän, että sinä pelkäät ja rakastat Jumalaa, kun et kieltäytynyt uhraamasta edes ainoaa poikaasi.” (1 Moos. 22:12)

Tämän jälkeen Aabraham näkee sarvistaaan pensaaseen takertuneen oinaan, jonka hän sitten uhraa Herralle poikansa sijaan. Tapahtuman jälkeen Aabraham antaa paikalle nimen ”Herra katsoo”. [t. Herra näkee, Herran huolenpito nähdään (JHVH jireh].

Uskoisinpa, että monet meistäkin koettelemustemme keskellä huomaamme jossakin vaiheessa, että todellakin Jumala näkee ja ilmestyy! Hän todellakin pelastaa meidät oikea-aikaisesti koettelemustemme alta.  – Ja ehkäpä niin kuin Abrahamin kohdalla koettelemus on juuri ennen sitä, mitä monet karismaatikot kutsuisivat ”läpimurroksi” tai lupausten täyttymiseksi. Koettelemuksensa jälkeen Aabraham sai uudelleen Jumalalta omaa elämäänsä ja jälkeläisiään koskevan lupauksen.

Jumalan leipää erämaassa – kun ”Pelokas” kohtaa Herransa

Aabrahamin elämäntarinan lisäksi minua on puhutellut Elia. Viime aikoina nimenomaan siinä mielessä, että myös Elian kohdalla Jumala tuli Hänen tilanteensa tasolle.


Ahab kertoi Isebelille kaiken, mitä Elia oli tehnyt, myös sen, kuinka hän oli miekalla surmannut kaikki Baalin profeetat. Silloin Isebel lähetti sananviejän Elian luo ja käski hänen sanoa: ”Kohdatkoon minua jumalten viha nyt ja aina, ellen huomenna tähän aikaan ole tehnyt sinulle samaa, minkä sinä olet tehnyt heille!” Elia pelästyi ja lähti pakoon pelastaakseen henkensä.

  1. Kuningastenkirjan 19:nnen luvun kertomus kolahtaa minuun myös sen takia, että juuri Elian tavalla reagoin siinä vaiheessa, kun riuhtaisin itseni irti entisestä taustayhteisöistäni:

Vaikka henkilöt taustapeilissäni eivät asiaa taida tunnustaa, sain kyllä oman osuuteni myös uhkauksista, kun aloin nostaa opetuksen ja johtamisen vinoumaa esille ja asettua niiden puolelle, jotka hengellisessä yhteisössä ovat ns. saaneet siipeensä. Täytyy myöntää, että reaktio yllätti itsenikin. Olin odottanut avointa keskustelua ja vuoropuhelua. Sen sijaan sain ”iisebelimäisen reaktion” osakseni. Yhteisö, josta olin löytänyt turvan, näyttikin aivan toisenlaiset kasvot: Ei vain vihaiset, vaan uhkaavat ja pelottavat: ”Kuinka sinä kehtaat ja uskallat toimia tuolla tavoin?” ”Jos et pyydä anteeksi sitä, mitä olet tehnyt, minä hankaloitan sinun tiesi.” Kaiken kukkuraksi kuulin muutamaa kuukautta myöhemmin, että yhteisöstä lähteneet oli kirottu julkisesti viikottaisen evankeliumin illan yhteydessä.

Tein ”Eliat”, pakkasin pyörityksessä jäljelle jääneen perheeni ja tavarani ja tein, mitä ymmärsin – pakenin. Jälkeen päin kuulin, että tempaustani oli käytetty esimerkkinä siitä, kuinka käy niille, jotka asettuvat Jumalan voideltua vastaan. Myös yhteisön piti nousta alennustilastaan, kun harhaopettajat olivat lähteneet.

Pelokkaaksi minut sai kyllä sekin puoli tuossa kokemuksessa, että törmäsin ennen näkemättömään ja kokemattomaan ”hengelliseen sodankäyntiin” (joka saa äkkinäiseltä hiukset pystyyn!). Tuntui, että kesällä 2008 kaikki mahdollinen meni rikki. Noitakin ilmiöitä varmasti olisi pidetty ”rukousvastauksina” ja osoituksena siitä, että olin väärällä tiellä.

Minä väitän kuitenkin sinnikkäästi vastaan: Halusin nimenomaan seurata kompromisittomasti Herraani enkä suostunut jatkamaan yhteisössä, jonka opetukseen ja toimintatapoihin en sydämestäni pystynyt yhtymään. Ajan kanssa päätäni selviteltyäni ymmärsin sen, miten löyhästi yhteisön opetus tosiasiassa pohjautui Raamattuun; yksinkertaisesti löysin Raamatusta aivan erilaiset painotuksen oppiin ja elämään. Vaikka kuinkakin Raamatussa kielletään ”jättämästä omaa seurakunnankokousta”, tämä opetus ei sitone siinä vaiheessa, kun tuo seurakunnankokous alkaa olla sivussa uskomme ja elämämme ylimmän ohjeesta, Raamatusta. Tuosta sivuun joutumisesta osoituksena ”kirousmania”, jossa yhteisön ongelmista syytetään ulkopuolista tahoa – esimerkiksi lähteneitä tai joskus tilaisuuksissa mukanaolevia ihmisiä, jotka (muka) sitovat ilmapiiriä. Tällä perusteella (tai ehkä vielä inhimillisemmästä syystä – nimittäin siksi, että ollaan vihaisia) sitten aletaan määritellä toisten kristittyjen elämää käskysanoilla – ja pahimmillaan kirouksilla.

Joskus koin mieletöntä ahdistusta noiden ”taistelurukousten” aikana. (Pienellä viiveellä sain aina tietää, mitä oli tapahtunut ja mitä tilaisuuksissa oli puhuttu)

Välillä tipahteli myös ns. profetioita, joiden sisältö ei ollut mairitteleva. Niiden mukaan oli odotettavissa työttömyyttä, hengellistä kuivuutta, pimeyttä – jopa kuolemaa.

Niin kuin kirjoitin: Olin kummissani – ja olin peloissani. Ilmiöt ja niiden ajoitus oli omituinen. Ne tulivat eräänlaisina aaltoina. Kaiken kukkuraksi meistä lähteneistä löytyi näitä ”ilmapuntareita” muitakin – ja yhtä omituista, että aallot sattuivat elämässämme samaan aikaan.

Omalla kohdallani sain neuvon eräältä ystävältäni: Yksinkertaisesti kotimme oli siunattava. Uudella paikkakunnalla minulle ei vielä tuolloin ollut muodostunut kovin vahvaa turvaverkkoa – ja toisaalta tämän aihepiirin kanssa hengellinen kenttä on usein vähän ”pihalla”: joko on äärilaitoja, jotka näkevät demoneja joka puolella tai toinen äärilaita, joka ei joko tiedä, mitä tehdä, tai ei usko hengelliseen sodankäyntiin ollenkaan. Silloinen kotipaikkakuntani kirkkoherra siunasi kotimme. Ilmiöt loppuivat siihen siltä erää.

Näin uskallan tehdä jopa seuraavan uskaliaan väitteen: Meidän kristittyjen – niin kuin saammekin uskoa, että hengellinen sodankäynti on totta – on varottava ylenmääräistä kiinnostusta demoneihin – vielä vähemmän meillä on oikeutta kirota kanssakristittyä tai rukoilla tälle pahoja asioita. Jumala ei tuollaiseen yhdy. Hän ei kiroa omaansa – ja on pitkämielinen jopa vastustajansa kanssa. Pahimmillaan kiroussessiot tms. vapauttava ihan muita voimia – niin kohteen kuin ”manailijankin” elämään.

Joka tapauksessa niin nuo ihmisen uhkaukset kuin ilmiötkin saivat minut varuilleen ja pelokkaaksi. Sinänsä tuo oli yhtä omituista kuin Eliankin kohdalla. Niin omassa elämässäni kuin Eliakin omassaan, olin nähnyt Jumalan varjelevan käden todella tiukoissa tilanteissa – jopa vaarallisemmissa kuin tuo irtaantumiseni jälkeen näkemäni. Silti pelkäsin.

Ihan yhtä synkimykset ajatuksen eivät minulla olleet kuin Elialla… mutta eipä paljon varmasti puuttunut: Olin nimittäin ihan varma siitä, että en enää koskaan tulisi puhumaan julkisesti, vielä vähemmän jaksoin uskoa kokopäiväisen Jumalan valtakunnan työn mahdollisuuteen.

Jumala osoittautui olevansa toista mieltä Elian kanssa – niin myös aikanaan minunkin kanssani. Molemmat Hän kohtasi omalla tavallaan:

Hän tuli Beersebaan, joka oli Juudan alueella, ja jätti palveluspoikansa sinne. Itse hän meni autiomaahan päivänmatkan päähän. Hän istuutui kinsteripensaan juurelle ja toivoi itselleen kuolemaa. Hän sanoi: ”Jo riittää, Herra! Ota minun henkeni. En minä ole esi-isiäni parempi.” Hän paneutui makuulle ja nukkui kinsteripensaan alla, kunnes enkeli kosketti häntä ja sanoi hänelle: ”Nouse ja syö!” Hän katsahti ympärilleen, ja hänen pääpuolessaan oli kivillä paistettu leipä ja vesiruukku. Hän söi ja joi ja asettui taas makuulle. Mutta Herran enkeli tuli uudelleen, kosketti häntä ja sanoi: ”Nouse ja syö, muutoin matka käy sinulle liian raskaaksi.” Hän nousi jalkeille ja söi ja joi. Ruoka antoi hänelle voimaa kulkea neljäkymmentä päivää ja neljäkymmentä yötä, kunnes hän tuli Horebille, Jumalan vuorelle. Siellä hän asettui yöksi luolaan.

Leivän kantajat 😉

Uskaliasta samaistaa oman elämänsä matkaa Eliaan – Kuitenkin jotain tuon tapaista itsellenikin kävi. Ymmärrän vallan hyvin ainakin niitä, jotka ovat vastaavan kokeneet. Ensinnäkin näillä ihmisillä on elämääkin ihmeellisempi tarina kerrottavana. Monen on todella vaikea uskoa, että tämmöistä tapahtuisi tämän päivän Suomessa ja vieläpä kristillisessä kentässä. Helposti tällaisten ilmiöiden esiinnostaja leimataan pahanpuhujaksi, kateelliseksi, etc. – ja passitetaan pahimmillaan tekemään sovintoa ongelmien aiheuttajan kanssa. Samaan näyttää perustuneen pedofilian muhiminen lestadiolaispiireissä. On todella vaikea tehdä sovintoa, jos tekijä ei näe omaa osaansa asiasta! Usein (ajattelen erityisesti noita pedofiilitapauksia) tekijällä on henkinen yliote ns. uhriin ja uhri voi jopa jossain vaiheessa pyytää itse anteeksi omaa osaansa – vaikka hän ei itse mitenkään olisi ahdinkoaan edesauttanut.

Sanotaanko näinkin rajusti: Hengellisessä kentässä tavalla tai toisella pettyneen on todella vaikea löytää tietä takaisin seurakunnan yhteyteen – etenkin jos häntä seuraavassakin yhteisössä syyllistetään tapahtuneesta!

Minun kohdallani tapahtui siinä mielessä onnellisesti, että oli muita ”kovanonnenlapsia”, jotka tahoillaan olivat käyneet omia prosessejaan: He osasivat vetää oikeasta narusta ja rohkaista. He kantoivat leipää silloin, kun ei itse jaksanut syödä. Myös Herra ruokki Sanansa kautta. Merkillisesti oikea Sana oikeaan aikaan.

Tuossa vaiheessa tunnustan suoraan vältelleeni profetioita – Ja hyvä niin, koska (etenkin jos henkilö tietää taustat) saven maku on liian lähellä… Ihan puhdas, aito sananjulistus ruokki parhaiten.

Yöllä Elia kuuli Herran äänen: ”Miksi olet täällä, Elia?” Hän vastasi: ”Hellittämättä olen taistellut puolestasi, Herra, kaikkivaltias Jumala, kun israelilaiset ovat hylänneet sinun liittosi. He ovat hajottaneet alttarisi ja tappaneet profeettasi, niin että vain minä olen jäänyt jäljelle. Nyt he etsivät minua riistääkseen minultakin hengen.” Herran ääni sanoi: ”Mene ulos ja seiso vuorella Herran edessä. Herra kulkee siellä ohitsesi.” Nousi raju ja mahtava myrsky, se repi vuoria rikki ja murskasi kallioita. Mutta se kävi Herran edellä, myrskyssä Herra ei ollut. Myrskyn jälkeen tuli maanjäristys, mutta Herra ei ollut maanjäristyksessä. Maanjäristystä seurasi tulenlieska, mutta Herra ei ollut tulessakaan. Tulen jälkeen kuului hiljaista huminaa. Kun Elia kuuli sen, hän peitti kasvonsa viitallaan, meni ulos ja jäi seisomaan luolan suulle.

Olen useaan otteeseen kertonut käänteentekevästä kirkkoreissustani, siitä kuin papin sanat käänsivät avaimen lukossa. Löysin uudestaan luottamuksen ja löysin myös kutsumukseni. Siinä vaiheessa olin kuulevinani myös Herran lupauksen tulevaisuuden suhteen.

Kuluvana keväänä olin toistamiseen kuulevinani lupauksen: Hengen kevät. Tämä kevät on Hengen kevät sinun kohdallasi.

Olen oppinut olemaan varovainen moisten fiilisten suhteen – koska olen nähnyt niin paljon erehdyksiä ja ylilyöntejä kyseisellä, herkällä alueella.

Eilen kävin tapaamassa  erästä iäkästä evankelistaa, joka tuntuu kantavan samantyyppistä visiota hengellisestä työstä kuin minäkin.

Hänellä oli varsin erikoinen evästys, jonka haluan jakaa lukijoideni kanssa:

Ensinnäkin koin pitkästä aikaan syvän rauhan – ja uskaltaisin sanoa – Pyhän läsnäolon, murtavan läsnäolon.

Hänen viestinsä oli jotain sellaista, mitä olen aavistellutkin: Kevät ei tule kohdallani kohisten, vaan hiljaisena virtana ja muutoksena.

Paikka, jonne tämä evankelista minut käski: Herran kasvojen eteen.

Vielä ihana lupaus: Pilvi tulee yllesi – ja sinä saat vastaukset kysymyksiisi, joiden kanssa olet kipuillut.

Kiitos Jumalalla Hänen leivästään – jota jotkut ihmiset jakavat – oltuaan ensin – Hilja Aaltosen sanoja lainatakseni ahtaalla Jumalansa edessä! Tulin muutamista sanoista ruokituksi.

Ideakin oli sama: Syö, että jaksat! Jaksat niin kauan kuin Jumalan lupaus elämässäsi toteutuu.

Vielä on tehtävää

Elian kohdalla(kin) Jumalalla oli vielä tehtävää. Tehtävä vaikutti pieneltä – Silti se oli kauaskantoinen. – Ja tosiaankaan Elia ei kuollut Iisebelin tahdosta tai käskystä. Hän sai suorittaa tehtävänsä Jumalan tarkoittamalla tavalla loppuun saakka.

Ääni sanoi hänelle: ”Miksi olet täällä, Elia?” Hän vastasi: ”Hellittämättä olen taistellut puolestasi, Herra, kaikkivaltias Jumala, kun israelilaiset ovat hylänneet sinun liittosi. He ovat hajottaneet alttarisi ja tappaneet profeettasi, niin että vain minä olen jäänyt jäljelle. Nyt he etsivät minua riistääkseen minultakin hengen.” Herra sanoi hänelle: ”Lähde takaisin samaa tietä, jota tulit, ja mene autiomaahan lähelle Damaskosta. Voitele sitten Hasael Syyrian kuninkaaksi. Israelin kuninkaaksi voitele Jehu, Nimsin poika, ja seuraajaksesi profeetan tehtävään Elisa, Safatin poika, joka asuu Abel-Meholassa. Jos joku pääsee pakoon Hasaelin miekkaa, hänet tappaa Jehu, ja jos joku pääsee Jehun miekkaa pakoon, hänet tappaa Elisa. Vain seitsemäntuhatta minä jätän jäljelle Israeliin, kaikki ne, joiden polvet eivät ole notkistuneet Baalin edessä ja joiden suu ei ole Baalia suudellut.”

Samantyyppisen tehtävänuudistuksen itsekin koin saaneeni siinä Jumalan hoidossa, mitä olen viimeisimmän puolentoista vuoden aikana saanut. Erityisen voimakas kokemus oli pian käänteen tekevän kirkkoreissuni jälkeen tapahtunut episodi. Jostain kumman syystä tunsin, että minun oli mentävä naapurikaupungin erääseen seurakuntaan. Siellä ollut vieraileva puhuja puhui siitä, kuin Jeesus kohtasi naista, jonka käsi oli kuivettunut, ja teki tämän täysin terveeksi. Tilaisuuden lopulla nousi ylös seurakuntaan kuulunut nainen, joka alkoi profetoida elämäntarinaani, jotenkin tähän tapaan:

  • Sinun kätesi on ollut monelle siunaukseksi, mutta nyt kätesi on kuivettunut elämän kovien kokemusten vuoksi. Jumala haluaa ottaa sinut uudestaan käyttöösi. Tulet olemaan monelle siunaukseksi.

Niin varovaisesti kuin olenkin suhtautunut kokemusteni jälkeen profetioihin minulla ei ollut epäilystäkään siitä, etteikö sanojen takana olisi ollut Herra. Koin syvää hoitoa Herran edessä.

Sitä, mitä Jumala on osalleni varannut, en osaa vielä täsmällisesti sanoa. Toisaalta – niin kuin Isä meidän -rukouksessakin Herramme opetti rukoilemaan: Anna meille meidän jokapäiväinen leipämme. Päivän johdatus kerrallaan – riittäköön se niin minulle kuin sinullekin. Pääasia, että muistamme: Jumala pitää meistä huolen – myös erämaassa

Vastaa

%d bloggaajaa tykkää tästä: