73. Läsnäoloon

73. Läsnäoloon

Joskus on sanottu, että entisen herätyksen lapsi on uuden vihollinen. Onko aina näin? Vai olisiko joskus aika kuunnella, mitä on edellisen herätyksen lapsella sanottavaa?

Itse olen pysähtynyt viime päivinä uudelleen ja uudella tavalla Hilja Aaltosen ajatusten äärelle.

Seuraavassa minulle paljon puhunut Hiljan kirjoittama hengellinen laulu.

Laulussa puetaan tämän(kin) ajan uskovan kaipausta sanoiksi. Monet (etenkin karismaattisissa piireissä) kaipaavat elämäänsä Hengen täyteyttä. Hiljan tulkinta siitä, kuinka tämä täyteys saadaan, on hieman toisenlainen kuin varsin monilla aikamme kristityillä:

Sinä kaipaatko täyteyttä Hengen sen,
Joka tulvailee uskosta Jeesuksen,
Joka vuotavi kädestä Mestarin
Tyhjän tyhjihin sieluihin.

Tämä siunaus armona annetaan,
Omat ansiot turhuutta, roskaa vaan.
Kiinnä katseesi vuorehen voittoisaan,
Pyhän Golgatan kukkulaan.

Yhden ainoan voit sinä tehdä vaan:
Olla Mestarin edessä polvillaan.
Kierrä alttarin sarvihin kädet nuo,
Pyydä: Avaa jo virran vuo!

Vaivu alttarin juurehen sellaisnaan,
Kiinnä katseesi kuolevaan Karitsaan.
Siellä löytävi voiman sun henkesi,
Joka täyttävi toiveesi.

Kerro Herralle voimasi heikkous,
Hälle syömmesi saastaisuus.
Muista: Heikkojen voimana Kristus on,
Hän on auttaja verraton.

Tyhjät astiat Herralta saavat vaan
Lahjan kalliin, mi vuotavi taivaastaan.
Nardusöljyhän haavoihin lääkkeen tuo,
Sielu lähtestä vettä juo.

Hiljaa Henkensä virta nyt aukeaa,
Veren voima jo huuhtoaa, puhdistaa.
Kädet rakkahat arpia kantavat
Ylivuotaen siunaavat.

 

Löysin Suomen Viikkolehdessä 2001 olleen Aaltose haastattelun, jossa hän toteaa:

Minä en jaksa näissä nykyajan seuroissa, kun on se kiitos, remu, kättentaputtaminen ja jalkojen kolistaminen, Hilja Aaltonen sanoo. Minä olen vieras ja muukalainen. Täällä yksinäisyydessä minulla on kirkkohetket ihmisten kanssa, jotka ovat ahtaalla Jumalan edessä.

– Vaikka tällaiselle ihmiselle kuinka huutaa halleluja tai hyppii sen edessä, ei se tule autetuksi. Siihen itkuun täytyy osallistua ja kuunnella, mitä sydän sanoo. Tätä kaipaa koko Suomen Siion, tätä hiljaista, Golgatalla syntynyttä elementtiä.

– Tämä nykyinen aika on kadottanut vanhanaikaisen evankeliumin. Kyllä sydämet odottaa nytkin, mutteivät ne tule tyydytetyiksi, jos julistajat kertovat hienoja juttuja ja matkakertomuksia. Mutta kun tulee tuikahdus Golgatasta, sydän särkyy ja toinen sydän kiittää hiljaisen kiitoksen.

Haastattelun tehnyt Samul Pörsti vie sanat omasta suustanikin:

– Kuulun sukupoIveen, joka halusi oikotien Jumalan tuntemiseen. Emme kestäneet kiusausta, vaan pyrimme yläsaliin ennen ristiä, täyteyteen ilman kärsimystä.

Luin myös Aaltosen kirjaa (ellen väärin muista, on ilmestynyt toimitettuna viime vuonna). Kirjassa Aaltonen toteaa, että Jumalan on kaikesta päättäen ikään kuin pakko ”haavoittaa”, että ymmärrämme haavoittunutta.

Onko niin, että tämän päivän menestyksen korostuksessamme meistä ”ei ole” murtuneiksi ja särkyneiksi Hänen edessään? Uskaltaisin väittää – omasta kokemuksestani – että tällainen riski on olemassa. Omalla kohdallani koin itseni varsin poikkeavaksi, kun aikanaan ns. Toronton herätys rantautui Suomeen. Minä onneton, kun en kokenut kaivattuja ilmiöitä, vaan itkin ja kaipasin Jumalaa omaan elämääni. Tunsin itseni varsin poikkeavaksi naurun ja tärinöiden keskellä.  Löysin lohdutusta Sanasta – enimmäkseen Psalmeista, kuten

”Minun sydämeni nääntyy kaipauksesta, kun se ikävöi Herran temppelin esipihoille. Minun sieluni ja ruumiini kohottaa riemuhuudon, kun tulen elävän Jumalan eteen.” (Ps 84:2 (tai  3 käännöksen mukaan))

”Jotka kyynelin kylvävät, ne riemuiten korjaavat. Jotka itkien menevät kylvämään vakkaansa kantaen, ne riemuiten palaavat kotiin lyhteet sylissään.” (Ps 126: 5-6)

Iloa ja riemua piisasi aikanaan – kyynelten ja kaipauksen jälkeen.

En toisten kokemuksia lähde mestaroimaan. Jokainen kohtaa Herransa persoonana. Toinen koruttomasti, ilman ihmeempiä tunteita. Hänkin on koruttomuudessaan yhtä lailla Jumalan lapsi – aivan niin kuin meidänkin erilaiset lapset omien perheidemme keskellä. Emmehän mekään (ainakaan toivottavasti!) sano lapsellemme, ettei tämä muka olisi lapsemme, oli hän sitten hiljaisempaa tai eläväisempää – tai tempperamenttisempaa sorttia! – Jotkut sitä vastoin kohtaavat Herransa liikuttuen kyyneliin, jotkut kokevat Hänet kohdatessaan riemua.

Uskallan kuitenkin olla yhtä mieltä Pörstin kanssa siinä, että liian monta kertaa yritämme päästä oikotietä perille! Ja joskus tuo oikoteiden – kokemusten ja elämysten – etsiminen voi viedä epäaitouteen: Hymyilemme, vaikka ei hymyilytä. Emme uskalla tunnustaa heikkouttamme emmekä taisteluitamme tai lankeemuksiamme toinen toisillemme, emme ehkä Herrallemmakaan – koska ne eivät mielestämme kuulu ns. voittoisaan kristillisyyteen. Meidän tulisi olla jatkuvasti ”voittovoimassa”.

Totta kai me olemmekin ”voittovoimassa” – Sanoohan Raamattu, että Kristus kuljettaa omiaan jatkuvasti voittosaatossa. Tämä voittovoima ei kuitenkaan ole ”omaamme” – kuten Luther asian sanoi: ei omaa, vaan vierasta vanhurskautta, Kristuksen vanhurskautta ja voittoa, joka luetaan hyväksemme ja josta olemme osalliset.

Viittaan vielä omaan kokemukseeni: Ennen käänteentekevää kirkkoiltaa (tarkoitan sitä iltaa vuonna 1989, jossa papin puhe ns. meni perille ja uskalsin sillä ymmärryksellä, joka minulla oli, luovuttaa elämäni Jeesukselle. Joku sanoo tuota uskoontuloksi. Itse sanoisin sitä yhdeksi etapiksi matkalla, jolle olin lähtenyt jo paljon aiemmin  – ja matkalla, jolla vielä olen (en ole vielä tullut täydelliseksi ;)) minulla oli kauhea kamppailu sen kanssa, että vaikka halusin olla hyvä, en pystynyt. Kummasti helpotti tuon kirkkoillan jälkeen. Kirjaimellisesti koin Jumalan rauhaa sisikunnassani – ja lepoa. Vähitellen ymmärsin, että ”minunkin puolestani” – oli niin moni asia tehty jo valmiiksi: sovitus, vanhurskaus – jopa eteenpäinmeneminen kristittynä (pyhitys)… Ehkä löytöjeni helmiä oli Roomalaiskirjeen 6:nnen luvun jae 14:

”Synti ei enää ole teidän herranne, sillä te ette ole lain vaan armon alaisia.

Jotenkin ihmeellisesti olin ottanut tuon(kin) vaatimuksena.Ikään kuin minä olisin omilla ansioillani ja tahdonvoimallani saanut aikaan sen, että voittaisin itsessäni hilluvan, väijyvän ja tilaa etsivän pahan! Kunnes (kiitos Simo Lintisen Santalassa!), joka väänsi rautalangasta mallia, että siinä todetaan asiaintila juuri nyt! Jälleen helpotti!

Tietenkään tuo ei saa johda sellaiseen armon varassa lötköttelyyn, että kaikki olisi ”hällä väliä”, kun kerra armon varassa ollaan. Päin vastoin! Itselleni tuo jae antoi lujan pohjan jalkojeni alla heikkouksieni kanssa kulkiessani. Kristus minussa hallitsee elämääni.

Niin – eikä tuokaan löytö tullut oikotietä, vaan itse asiassa pitkän kipuilun ja kyselyn kautta. Toki vapautetun ja löytäneen riemu on kerta kerran jälkeen sen mukainen! Omista teoistani – enkä muiden – en riemua ja vapautta löytänyt. Kuten Augustinus on aikanaan todennut: ”Sielun on levoton, kunnes se Sinussa (Kristus) löytää levon.” – Väitän, että levon löytäneellä ei ole(kaan) enää tarvetta lähteä hötkyilemään ihmeiden ja ilmiöiden & puhujien perässä; Hän on löytänyt levon Suuremmassa.

”Olen löytänyt rauhan, mieleni on tyyni. Niin kuin kylläinen lapsi lepää äitinsä sylissä, niin on minun mieleni levollinen.” (Ps 131:2)

3 kommenttia

  1. Tulin vinkistä katsomaan blogiasi. Meillä on monesti hyvin yksioikoinen näkemys siistä, millainen Jumala on ja miten hän toimii. Myös silloin kun pohdimme Hengen täyteyttä, täyteyden tavoittelu voi muuttua tietynlaisen toiminnan matkimiseksi yhteisössämme. Kuten mainitsit, jokainen kohtaa Herransa omana persoonana. Ja usein se johtaa tuohon ”lepoon Suuremmassa”.

    Kirjoitat hienolla tuoreella ja henkilökohtaisella tavalla. Samalla siinä on suurta hengellistä viisautta ja syvyyttä. Se on selvästi Jumalan sinulle antama lahja. Armolahja sanoisi joku.

    Siunausta elämääsi,
    Mika T

    1. Kiitos rohkaisusta! — Niinpä niin teemme helposti Jumalasta ”meidännäköisemme” – eikä siinä vielä kaikki, ikään kuin pakotamme Jumalan paitsi omaan kuvaamme Hänestä, myös toisen uskomaan samalla tavalla. Puhutteleva on esimerkiksi Jobin tarina, jonka loppukaneetissa Job toteaa tunteneensa Jumalan vain silmän näöltä ja korvan kuulolta. Samaan tapaan näyttää myös opetuslasten kuva Kristuksesta muuttuneen matkan varrella – Pietari, Jaakob, Johannes… Kaksi viimeksi mainittua kysyi Herraltaan ”lupaa” rukoilla/ pyytää tulta taivaasta kuluttamaan niitä, jotka eivät ottaneet heitä vastaan… Jeesus ei moiseen suostunut, vaan nuhteli heitä. Myöhemmin tapaamme esimerkiksi hieman erilaisen Johanneksen, rakkauden apostoliksikin kutsutun. Taustalla tuohon ”tulen tavoitteluun” oi mahdollisesti nähdä tämänkin päivän joissain kristillisissä suuntauksissa vallalla olevan ”Elian voitelun” tavoittelun. Haasteena on, että (jos oikein Raamattua olen lukenut) tuo nimenomainen voitelu on luvattu tasan yhdelle henkilölle, Messiaan edelläkävijälle ja se näyttää toteutuneen Johannes Kastajassa. Sitä paitsi kyseinen voitelu ei tuhonnut Baalin profeettoja tulella, vaan oli osoitus ”Elian Jumalan” ylivertaisuudesta; voitelu kulutti uhrin ja nuoli veden, ei sillä kertaa tuhonnut Baalin profeettoja… heidät tuhosi Elia – varmaan tuossa nimenomaisessa voitelussa. Sen sijaan meidän ei kannata lähteä leikkimään Elian (eikä minkään muunkaan voitelun kanssa), jos meillä ei sitä ole ;)!

      Kyllä vain – oma kuvani Jumalasta on paljonkin muuttunut, kun olen tietyistä opillisista ikeistä (joiden olen huomannut tuon Elian voitelu -ajatuksen tavoin kytkeytyvän Raamatun kokonaisuuteen varsin löyhästi) hiljalleen vapauduttuani lukenut Raamattua uusin silmin (ja löytänyt sieltä uskomattoman paljon uutta materiaalia, kun en ole enää viivannut vain tiettyjä harvoja kohtia, vaan lukenut niiden ympäriltä!), olen löytänyt Raamatusta aivan uskomattoman upeita – ja joskus hätkähdyttäviä löytöjä, joista monet ovat ravistelleet kuvaan Jumalasta. Niin totuus kuin armokin ovat kolahtaneet kohdallani useaan otteeseen.

      Armolahjaksikin kirjoittamista voisi sanoa – sillä se ei tule pelkästään fiksuista ajatuksistani (väitän, että en ole mikään fiksu ihminen enkä yritä sellaista ”näytellä” näsäviisaasta puhumattakaan). Kirjoitukseni ovat syntyneet oman pohdintani hedelmänä. Oma kipuni on joskus saanut koskettaa muita, jotka ”samoista kivuista” kärsivät. Sillä tavoin kivun kautta Jumala on synnyttänyt uutta omassa elämässäni – ja sitten tuon uuden kautta ehkä jonkun toisen elämässä. – Joskus on ollut suostuminen keskeneräisyyteen myös siinä, että rukousvastauksia on tipahdellut ihmisten elämässä ympärilläni, vaikka samaan aikaan omassa elämässäni on ollut todella ahdasta. Siinä yksi osoitus, että Jumala on varmaankin toiminut heidän elämässään… Ja aikanaan vastauksia on tullut omallekin kohdalle. Fraasinoloisesti – mutta hyvin todellisesti – on todettava kunnioittaen: Jumala on uskollinen. Hän vie omansa elämää eteen päin!

      Suosittelen muuten tuota Mikan blogia. Terävää pohdintaa! Muun muassa tunnustuksellisuudesta – mikä ei tosiaankaan merkitse kuolemaa uskonnollisuuden hengen kourissa (niin kuin olen joiden kuiden kuullut väittävän!!! Grrr… sanon minä…), vaan sellaista jämäkkää tukirankaa meille itsellemme; tuo tukiranka pitää meidät ryhdissämme ja toisaalta antaa mahdollisuuden keskustella ja käydä vuoropuhelua uskonasioista niin, että olemme jotain mieltä asioista/uskomme johonkin merkittävään, joka liikauttaa omaa elämäämme. Väitän nimittäin, että vaikka emme olisi mitenkään tunnustuksellisia ja välttäisimme oppia kuin ruttoa, muodostamme opin joka tapauksessa – kenties hyvin fiilispohjaisesti ja löyhästi uskomme ja elämämme ohjeeseen, Raamattuun pitäytyen. Opista voi näin tulla oikeasti kestämätön – ja siitä voi kehittyä harhaoppi, joka eksyttää niin meidät kuin meitä seuraavatkin. Herra tuosta armahtakoon! Oppi ja raitis Jumalan Henki pitävät yhtä – väitän niin.


Vastaa