72. Vapaa

Seuraava laulu on viimeisimmän puolentoista vuoden aikana puhutellut voimakkaasti muutamaan otteeseen.

”Niin kuin linnunpoika, joka kurkkii pesästään, meitäkin nyt tuuli kutsuu lentämään. Siivet saimme Jumalalta, siivet sydämeen, lentää saamme valoon, lentää vapauteen.

Irti päästä, olet vapaa lähtemään. Anna suuren tuulen puhaltaa! Irti päästä, olet vapaa elämään, vapaa palvelemaan Jumalaa!

Siellä, missä tahtoo, suuri tuuli puhaltaa yllättäen hänet, joka kutsun saa. Vastarinta murtuu, köydet hiljaa katkeaa. Avoinna on taivas, työhön kutsuu maa. Irti päästä…

Kotimme on tuuli, emme pesää tehdä voi, kaikki olkoon Hänen, joka meidät loi.
Rikas olen silloin, jos voin paljon lahjoittaa. Nisunjyväkään ei pelkää kuolemaa.
Irti päästä, olet vapaa lentämään… ”  – Pekka Simojoen & Anna-Mari Kaskisen  laulu

Ensimmäinen puhuttelu tapahtui käänteentekevällä messureissullani viime vuoden tammikuussa, kun Jumala (näin uskon!) käänsi avainta sydämeni lukossa papin lausumien synninpäästön sanojen kautta:

”Olet vapaa, vapauta muita. Sinua rakastetaan, rakasta muita. Olet saanut anteeksi, anna anteeksi muille.”

Ymmärsin muutamasta sanasta, että minua ei määritellyt menneisyyteni, ei se, mitä ihmiset minusta ajattelivat tai sanoivat. Elämääni ei määritellyt väärien valintojeni varjo – ei myöskään se, että kaikki eivät ihan hyvällä minua ajatelleet eivätkä hyvää minulle rukoilleet, pikemminkin päinvastoin.

Sanat muistuttivat kovasti Paavalin sanoja Roomalaiskirjeessä Jumalan vanhurskauttamisesta: ”Jumala on se, joka vanhurskauttaa.”

On yksi asia, joka pystyy erottamaan ihmisen Kristuksesta; se asia on synti. Synti menettää voimansa siinä hetkessä, kun ihminen kääntyy Kristuksen puoleen ja pyytää anteeksi tekosijaan: Kristuksen veri puhdistaa kaikesta synnistä.

Paavali toteaa myös, että mikään luotu ei voi erottaa Kristuksen omaa Kristuksen rakkaudesta, ei enkelit eikä henkivallat, ei korkeus eikä syvyys, ei mikään luotu – siis käytännössä ei mikään!

Mikä sitten voi pidättää meitä niin, että emme uskalla tai tajua lähteä tuulen mukaan?

Luulen, että omalla kohdallani suurin tekijä oli pelko. Annoin minua koskevien sanojen ja sanomisten määritellä itseäni. Tuossa hetkessä vapauduin ”peruspelosta” ja uskalsin alkaa ottaa askelia uudestaan kutsumukseni suuntaan.

Toinen pidättävä tekijä usein on menneisyys. Me emme uskalla tai pysty jättämään menneisyyttä taaksemme.

Tässä mielessä so what – asenne on hyvä. Ei siinä mielessä, että eläisimme hällä väliä -tyyliin! Asenteemme tulee olla vastuullinen niin lähimmäistämme kuin Jumalaakin kohtaan. Emme voi koheltaa miten sattuu – ja palata armon turviin. Armo ei ole arvoton armo – vaan kuten Pietari toteaa, me emme ole millään katoaisella – emme edes kullalla – lunastetut, vaan Kristuksen kalliilla verellä! Tämän pitäisi viedä meidät polvillemme  – palvomaan.

Samaan aikaan armo on ihmeellinen armo. Nimenomaan armon takia – so what (entäs sitten!) mitä menneisyydessämme on tapahtunut, Kristuksessa tosiaan – niin uskomatonta kuin se onkin – annetaan kaikki syntimme anteeksi, ihan kaikki. Sen vuoksi menneisyytemme ei määrittele meitä! Väitänpä näinkin rajusti, että ihminen ei voi muulla keinoin saavuttaa kestävää rauhaa, rauhaa, joka kestää elämän ja kuoleman edessä, kuin armolahjana Kristukselta. Tämän armolahjan – pelastuksen – tulisi olla ensimmäisenä ja kirkkaimpana mielessämme ennen muita armolahjoja!

Emmekä voi tuudittautua kristittyinäkään kerran pelastettu, aina pelastettu -oppiin millään muotoa. Me kristityt, uudestisyntyneet, uskovat, -laiset, -läiset, -liset – millä nimellä itseämme kutsummekin – tarvitsemme jatkuvasti ja toistuvasti  anteeksiantoa Jeesuksen Kristuksen nimessä ja veressä. Tämä on ainoa evankeliumi, joka tuo rauhan ihmisen sydämeen – myös vuonna 2011.

Kolmas este on, että emme uskalla heittäytyä, luovuttaa elämäämme Jumalalle. On ihan käsittämätöntä, että pelkäämme Jumalaa tuollaisella, väärällä, tavalla! Hän itse sanoo Sanassaan olevansa Isä, joka antaa pelkästään hyviä lahjoja. Tekisikö Hän elämämme kohdalla virhettä?

Uskaltaisin oman elämäni mutkien kohdallakin miettiä, että Jumala olisi varmaan monelta asialta halunnut minut varjella – mutta olen itsepäisesti suunnannut – olkoonpa nyt sitten vaikka menneisyyden haavat perimmäisenä syynä tai itsepäisyys [nimittäin edes rankka menneisyys ei poista omaa vastuutamme asioisaa :(!]…

Tämä heittäytyminen ei tarkoita tietenkään suinpäin fiilisten mukaan lähtemistä. Siihen sisältyy harkintaa ja kypsyyttä; sitä mukaa kuin siivet kantavat, liikkeelle lähtöä. Heittäytymiseen sisältyy myös tervettä kriittisyyttä – emme hyppää joka tuulen mukaan, vaan haluamme mennä pelkästään ja ainoastaan aidon, raittiin ja raikkaan Isän lähettämän Pyhän Hengen tuulen mukaan, rakkaudessa ja totuudessa.

Tuossa tuulessa ei ole kiire minnekään. On aika etsiä ilmavirtauksia. Kotka ei ”hötkyile”.

Pohjana on kuitenkin luottamus, Isään, Jumalaan, voi luottaa: Hän ei tee lapselleen pahaa. Luottamukseen sisältyy myös se, että ”vierasta ne eivät seuraa”. Vieras on meille vierasta ja pysyy vieraana; vain hyvän Paimenen ääni kelpaa matkaoppaaksi. Mistä sanomasta, saarnasta, profetiasta, ilmestyksestä, näystä tai opetuksesta, emme Paimenen ääntä pysty erottamaan, jätämme sanoman, saarnan, profetian, jne. sikseen.

Olen paljon kiinnittänyt kirjoituksissani huomiota hengellisen kentän (epäterveisiin) ilmiöihin. Varmasti suurena syynä tähän on se perinpohjainen (myös opillinen) kriisi, johon epäaitouteen törmääminen ja havahtuminen on minut johtanut. Olen huomannut, että tosiaankaan – edes hengellisessä kentässä – kaikki ei ole kultaa, mikä kiiltää, ei vaikka siihen laitettaisiin raamatullisilta kuulostavat sanankäänteet täsmälleen oikeaan järjestykseen ja täsmälleen oikeilla sanamuodoilla, vaikka kuinka näyttäisi tapahtuvan ihmeitä ja tunnustekoja. Hedelmä puhuu puolestaan.

Eipä tarvitse kuin viitata pedofiiliskandaaleihin, profetioiden väärinkäyttöön tai bluffi-ihmeisiin, joita tarkempi tutkiskelu on karismaattisten ja vähemmän karismaattisen julistajien, yhteisöjen ja rivikristittyjen jäljiltä paljastunut. Uskallan Raamatun pohjalta väittää, että tuollaisissa ”rytökasoissa”, joita on tullut esiin, ei toimi Pyhä Henki, vaan lihallinen ja langennut ihminen, joka mitä kipeimmin kaipaisi vanhanaikaista parannusta omista tekosistaan ja Kristuksen armotyötä omalla(kin) kohdallaan.

Näiden rytökasojen keskellä olen ihmetellyt ja kysellyt kovasti sitä, mitä sitten aito oikein on – ja miten sen omalla kohdallani tavoittaisin? Herra voi olla tuulessa, tulessa; Herra voi saada maan järkkymään ja tuulen tyyntymään; Hän voi olla siellä, missä sairas paranee ja valtavia ihmeitä tapahtuu – mutta se ei ole ainoa merkki.

Voisiko olla niin, että kertomus Eliasta Hoorebin vuorella, elämänsä konkurssissa, kohtaamassa Jumala hiljaisessa tuulenhuminassa, kertoisi meille jotain tästä? Herra on siinä, kun Jumala kohtaa yksityisen ihmisen, yksi kerrallaan, parantaa, eheyttää – suhteen niin Herraan kuin ympäristöönkin – antaa rauhan niin Jumalan kuin luodunkin kanssa. Siellä, missä taakoitettu vapautuu taakoistaan.

Lainaan tässä Hilja Aaltosen vuonna 2010 antamaa haastattelua, jossa hän puhuu herätyksestä, jota hän jaksaa odottaa Suomeen vielä elinaikanaan. Huomatkaapa vain, miten erilainen tämä herätys näyttää olevan kuin maahamme usein profetoitu herätys! Siinä ei kuulu ”ilosanoma” demonien ulosajamisesta vähintään joka toisesta uskovasta, ei ihmeiden ja tunnustekojen korostus,… vaan vanhanaikainen ristin evankeliumi, jonka sydän ymmärtää:

Ei rääkätty ihminen, joka on nääntymässä taakkojensa alle, tule autetuksi, ellei saarnatuoleista kuulu tämä ristin sovintosaarna.

Hiljalla on sanottavaa niin -llisille, -läisille kuin -laisillekin:

Hilja viittaa siihen, kuinka alun perin raitiskin ja elämää tuova Jumalan liikehdintä voi mennä pilalle ihmisten käsissä. Rivien välistä löydän ajatuksen ylpeydestä ja itseriittoisuudesta, joka on lähellä silloin, kun ”jotain tapahtuu” – juuri meidän kauttamme. Toinen ongelma näyttää olevan, että odotamme ”vääränlaista” herätystä, odotamme ilmiöitä edellä! Käännämme evankeliumin väärin päin! Sana sanoo mielestäni niin, että ihmeet ja tunnusteot seuraavat julistettua sanaa. Ei niitä tarvitse erikseen lähteä metsästämään!

Mitä sanoo 102-vuotias evankelista aikamme ilmiöitä korostavan kristillisyyden keskellä?

Minä olen vieras tämän ajan hengellisyydelle ja toisen ajan lapsi, Hilja Aaltonen sanoo.

– Minulla on kirkkohetket täällä yksinäisyydessä – ja niiden ihmisten kanssa, jotka ovat ahtaalla Jumalansa edessä.

– Tämä aika on kadottanut vanhanaikaisen evankeliumin. Jeesuksen veren voimasta puhutaan niin, että se on niin kuin otsakkeena, mutta se ei ole tuossa.

– Kaipaan sitä jykevyyttä, jota ennen oli. Kokouksissa oli sellainen henki, että niissä itkettiin ja oltiin hiljaa. Se oli syntisen itkua Jumalan tuulen alla.

Ei Hilja isoa kirkkoa vähällä päästä – vaikka uskookin herätyksen alkavan sieltä (!!!): Hän perään kuuluttaa pappien (ja julistajien) olemista Herran edessä ja Jumalan aidon liikehdinnän aikaan saamaa herkkyyttä Sanan edessä:

Silloin, kun pappi on ollut Jumalan edessä kasvoillaan niin kauan, että kuullut Jumalalta sanoman – silloin sydämet ymmärtävät ja ihmiset saavat vastauksen kysymyksiinsä. Kirkosta lähdetään kyynelin.

Tähän väliin on pakko todeta – julistajia joka lähtöön kuultuani – että tässä kohtaa ei auta se, että sanota: ”Menin Herran etteen” tai ”Pyhä Henki puhui minulle”. Psalmin 126 on totta tässäkin: ”Jotka kyynelin kylvävät, ne riemuiten leikkaavat.” Kyynelkylvö on pahasti unohduksissa tämän päivän julistuksesta! Jumalan Pyhän Hengen liikehdintä saa aikaan lihasydämiä, joita elähdyttää Pyhä Henki, ei kivisydämiä, jotka hohkavat kylmyyttä ja ovat sen lisäksi vielä kovia.

Kun Pyhän Hengen tuuli alkaa puhaltaa, se kokoaa yhteen koko Jumalan lauman. Elävässä uskossa ei ole minkään kirkon leimaa – vain Golgatan leima, Hilja Aaltonen sanoo.

Jostain toisesta Hiljasta tehdystä jutusta on jäänyt mieleen hänen teoriansa herätyksen esteistä. Yksi niistä oli minää täynnä olevat julistajat! Toisen evankelistaveteraanin sanoin: ”Että olisi niin ristin takana piilossa, ettei korvatkaan näkyisi.”

– Minä odotan vanhanaikaista herätystä. Odotan, että se alkaisi isosta kirkosta. (tässä se oho!!! Muistamme, että Hilja on vapaakirkollinen taustaltaan…) Ei hurmosliikkeenä, vaan hiljaisena ja jykevänä, Jumalan Sanan mukaisena. Silloin sairas paranee kesken evankeliumin saarnan. Näemme ihmeitä.

Haaste meille -laisille, -läisille ja -llisille:

– Silloin kun saarnatuoli syttyy, kirkko on tulessa.

Jumalan aitoa liikehdintää odottaen, rukoillen – ja toivottavasti sen puolesta toimien…

Vastaa

%d bloggaajaa tykkää tästä: