Minä selvisin!

Minä selvisin!

Viime viikolla katselin edessäni ”nuorta seurakuntaa”. Liikuttava hetki, kun ymmärsin, että tämä on sitä, mitä olen 19-kesäisestä saakka sisimmässäni kantanut, uskaltaisinko sanoa: kutsua, kutsumusta.

Onko minusta vai eikö ole?

Sain monelta taholta rohkaisua siihen suuntaan, että tehtäväni tulisi olemaan ”Jumalan valtakunnan työssä” – niin kuin asia sanoitettiin – ”nuorten ja vanhempienkin keskellä”. Jotain tuontyyppistä itsekin aavistelin, kun palattuani käänteentekevältä kirkkomatkalta (jossa sain sisäisen rauhan ”jaakobinpainissani Jumalan kanssa”) luin sanat: ”Lahjaksi olette saaneet, lahjaksi antakaa”.

Sinällään kutsu nimenomaan nuorten pariin oli oikeastaan viimeinen asia, mitä olisin tullut ajatelleeksi. Olinhan saanut aika pahasti siipeeni ikäisteni – ja vähän aikuistenkin – maailmassa. Olin monella tavalla syrjään jäänyt nuori. Olin äärimmäisen epävarma itsestäni. Tilannetta ei parantanut se, että kaveriani ja minua kiusattiin koko yläasteen ajan. Nimittely ”läskiksi, lehmäksi, hulluksi, yksinkertaiseksi” jätti jälkensä. Teininä jouduin hätistelemään kodistani kutsumattoman vieraan kimpustani ”kättä pidemmällä” (hiilihangolla) tiehensä. Näin ollen luottamukseniitseeni tai ihmisiin ei ollut kovin korkealla.

Mutkia kutsumuksen ja elämän matkassa

Nyt kun psykologisesti asiaa mietin, luulen että tuossa epäluottamuksessa piilivät juuret seuraaviin askeliin, jotka monimutkaistivat elämääni vuosien ajan; tietyt ihmiset ja uskonyhteisöt, joihin kiinnittäydyin, antoivat taustaani vasten väärän signaalin ja tuntuivat turvallisilta, vaikka tosiasiassa olivat vahingollisia ja haavoittivat entisestään.

Erään ystäväni sanoja lainaten:

Olit siellä kuin kotonasi.

Aivan! Olin tottunut elämään jatkuvassa ”häiriötilassa”; en en edes huomannut mitään poikkeavaa ennen kuin pitkän ajan päästä. – Tunne, että kelpaan edes jonnekin ja joillekin, oli väärä signaali, joka johti askeleitani harhaan.

Professori Paavo Kettunen on todennut:

”Hengellisyys, jonka valitsemme, palvelee senhetkistä tarvettamme.”

Yhteisö ja ihmiset, jotka valitsin lähimmikseni, palvelivat turvallisuuden tarvetta. Jotkut heistä olivat oikeasti voimaannuttavia – ja joidenkin ”työn” tuloksena olin todella rikki ja haavoilla. Nämä voimaannuttavat, ”hyvät peilit”, auttoivat näkemään arvoani ihmisten ja Jumalan edessä. Näin jälki käteen on perin traagista uskonyhteisöjen kannalta, että nämä hyvät peilit löytyivät – muutamaa sielunhoitajaa ja evankelistaa ja uskonystävää lukuunottamatta – yhteisön ulkopuolelta. Uskonyhteisö sen sijaan oli asiansa kanssa niin sekaisin, että olen verrannut sitä peilitaloon, jossa – näin jälkikäteen ajatellen – peilit antoivat eri tilanteisiin niin erilaisia ja ristiriitaisia kuvia ja viestejä, että uskoa ja elämää olen joutunut jälkikäteen syvällisesti pohtimaan löytääkseen sen aidon ja oikean kuvan siitä, mikä on totta, oikeaa, hyvää ja pyhää.

Sinä selviät

Tähän – kaikesta mahdollisesta toipumisen – saumassa mopin kanssa lattiaa luututessani kuulin pysäyttävän laulun:

”Hetken vielä tämä puoli maailmaa,/ hetken vielä nukkuu yötä valkeaa/ Sä mietit kuinka mikään satuttaa voi niin,/ parhaat vuotes kaikki maahan poljettiin/

:,:Puoltakaan en sun kivustas voi tietää,/ sanat kaikki vailla voimaa ilmaan jää/ Mut joku aamu mä tiedän sen, sä heräät huomaamaan,/ sinä selvisit ja kelpaat kelle vaan/:,:

Ja sä oot kaunis vaikket enää tunne niin,/ ne vaikka veivät sulta uskon ihmisiin/ Hetken vielä nukkuu puoli maailmaa, /hetki vielä kirkas aamu aukeaa/

:,:Puoltakaan en sun kivustas voi tietää, sanat kaikki vailla voimaa ilmaan jää…:,:”

Paraskaan sielunhoitaja tai terapeutti ei voi tietää koko sitä kipua, mitä ihminen sisällään kantaa… eikä ihminen itse sitä pysty useinkaan itsekään pukemaan sanoiksi.

Toivoisin kuitenkin, että me ihmiset olisimme parantavia peilejä, jotka pikemminkin voimaannuttaisimme ihmisiä lähellämme kuin saattaisimme heitä peilitalon tapaisesti yhä syvempään hämmennykseen itsestään – ja että seurakuntamme voisivat olla näitä parantavia yhteisöjä!

Toipuminen on kyllä loppujen lopuksi Jumalan ihme! Jumalan totuuden ja armon kohtaaminen vapauttaa näkemään itsen sellaisena kuin on – vapauttaa elämään enemmän sellaista elämää kuin Jumala on alunperin tarkoittanut.

Jossittelu vai kiitollisuus?

Vaikka tuossa ”nuorta seurakuntaa” katsellessani, tuli mieleeni ajatus, miten toisin elämäni olisi voinut mennä jos, en olisi antanut väärien signaalien johtaa elämääni kohti entistä suurempaa hämmennystä, olen kiitollinen Jumalalle siitä, että olen selvinnyt, löytänyt uudella tavalla Jumalan ja Hänen armonsa. Luulenpa, että kokemukseni ovat vähitellen muuttumassa voimavaraksi. Ehkäpä avautuminen armolle ja totuudelle tekee vähemmän hanakaksi lyömään – ja toisaalta Jumalan antaman arvon löytäminen tuo tervettä selkärankaisuutta, sitä että uskaltaa asettaa rajoja, sanoa myös ei;. Silloin ei ole enää niin kovasti signaalien ja virtojen vietävissä.

Päällimmäisenä on kiitollisuus: Minä(kin) selvisin – Jumalan armosta! Ja uskon, että saan tehdä juuri sitä, minkä sisimmässäni olen kaikkien koukeroiden keskellä tunnistaa omakseni. Joku kutsuu sitä ”Jumalan valtakunnan työksi”, toinen ”kutsumukseksi”. Jumala elämäämme ryövääviä voimia voimakkaampi! Kuten Efesolaiskirjeen kirjoittaja vertaa: Sama väkevä voima, joka nosti Kristuksen kuolleista, vaikuttaa myös meissä, jotka uskomme.Hänen elämänsä ja voimansa voimasta esteet murtuvat.

Vastaa