67. Helluntain sanoman äärellä

Juha Vähäsarjan kirjassa Joka päivä lupaus kantaa on Helluntaihin sopiva teksti:

”Minä annan vesien virrata janoavalle, purojen kuivaan maahan. Minä vuodatan henkeni lapsiisi ja siunaukseni vesoillesi, ja he versovat kuin kaislikko, kuin pajut purojen varsilla.”
Jes. 44:3–4

Kohta puhuu hienolla tavalla Jumalan armotyöstä ja Pyhän Hengen työstä. Oikestaan tuossa on jotain ihan käsittämätöntä!

Siinä on yksi suuri ”Minä” – Jumala: Hän antaa, Hän vuodattaa. Mitä tekee ihminen? Ottaa vastaan ja versoo.

Kyllä Luukkaan evankeliumissa ja Apostolien teoissa on kirjoitettu siitä, että Jeesuksen seuraajat olivat alati pyhäkössä, pitivät yhtä ja rukoilivat. Silti – näin ajattelen – on Pyhän Hengen työstä(kin) tullut liian usein vaatimus. Jos oikein luen Luukkaan ja Apostolien tekojen kirjoittajan rivejä, sieltä puuttuu täysin kouristuksenomainen pakko, ”Pyhän Hengen pumppaaminen”. Näyttää, että heitä ajoi eteenpäin ihan toisenlainen ”voima” ja motiivi: odotus – positiivinen luottamus Jeesuksen lupauksiin – ja ylösnousemisen riemu. Näyttää siltä, että tämä myös yhdisti näitä kovia kokeneita Jeesuksen seuraajia, joiden ”tunnekäyrä” oli takuulla käynyt laidasta laitaan Jeesuksen vangitsemisen, ristiinnaulitsemisen, ylösnousemuksen; epätoivon, riemun, epäilyksen, vakuuttumisen ja toivon välillä.Nämä ihmiset pitivät yhtä! – Eivät pakosta, siksi, että joku käski, vaan ilmeisesti vapaaehtoisesti.

Haluaisin lainata vielä Vähäsarjan selitystä alussa olleeseen tekstiin:

”Siellä missä on Herran Henki, siellä vallitsee vapaus, lepo ja rauha. Pyhä Henki on sielun hyvä vieras ja suloinen lämpö. Hän ei viihdy siellä, missä ihmisiä painostetaan, painetaan tai hallitaan väärällä vallankäytöllä.”

Vähäsarja jatkaa hieman kyynisesti – mutta todesti:

”Henki on sielläkin, mutta ei Jumalan herkkä Pyhä Henki.”

Uskoisin, että Jumala odottaa meiltä yhtä asiaa. Nimittäin, että päästämme Hänet sisään!

Jokunen aika sitten kirjoitin Ilmestyskirjan seurakunnista. Laodikea on varsin puhutteleva.

Monesti olen kuullut opetettavan, että Laodikea olisi jotenkin kylmän ja hengettömän oloinen… Varsin usein [etenkin (anteeksi vain karismaattiset ystäväni, en halua yleistää, mutta tällaistakin olen tavannut) karismaattisuutta korostavissa piireissä] viitataan kuolleeseen kirkkoon ja muotomenoihin. Hätkähdin, kun luin Laodikeasta kertovia rivejä tänä keväänä: Hyvänen aika! Siinähän puhutaan omasta mielestään hyvinvoivasta seurakunnasta, joka ei koe mitään tarvitsevansa. Vauraus voi olla taloudellista tai hengellistä… Kumpaa Herra tarkoitti, sitä emme tiedä varmasti. Toisaalta kulta, tulessa puhdistettu viittaa Sanaan ja valkoiset vaatteet Kristuksen vanhurskauteen, joten voi olla, että Laodikean perusongelma olikin hengellinen – ja nimenomaan hengellinen ylpeys.

Ylpeyden kaverina tulee kovuus, jolloin ”minä oun jottain ja muut ei ou mittään”. Kuunnelkaapa tarkasti julistajia! Blogini alkuvaiheissa kerroin esimerkin julistajasta, jonka puheessa en kuullut mainittavan  ´minää kertaakaan! Tuollainen oli varsin eriskummallista, koska aikaisempina vuosina olin tottunut kuulemaan hengellisiä ”matkakertomuksia” – ihmeistä minä-muodossa. Opetus oli jytäkkää raamatunopetusta. Se ravitsi tuhdisti.

Toinen esimerkki on myös muutaman vuoden takaa. Olin viikon sisällä kahdessa eri tilaisuudessa. Toinen oli tällainen ”matkakertomuskokous”, jossa kerrottiin toinen toistaan suuremmistä ihmeistä ja ajettiin uskonnollisuuden henkeä ulos seurakunnan aktiiveista. Jälkikäteen selvisi myös, että erästä pyörätuolissa ollutta henkilöä oli syytetty heikkouskoisuudesta ja väitetty tässä olevan demoni, kun henkilö ei noussutkaan pyörätuolista. Sanoin tilaisuuden loppuvaiheessa, että ”nyt tämä uskonnollisuuden henki lähtee täältä” – oli pakko lähteä haukkaamaan happea, koska tilaisuudessa oli karmivan ahdistava ilmapiiri. Ehkäpä lähtöni tulkittiinkin sillä tavoin, että minussa oli ”uskonnollisuuden henki”…

Viikkoa myöhemmin tulin varsin toisentyyppiseen tilaisuuteen. Pikkuisen myöhästyin. Mutta jotain toisenlaista tulvahti vastaani: Lämpö. Aloin itkemään. Laulut koskettivat.

Puhuja totesi jotenkin seuraavasti: ”– Seurakunnan kokoontumisten ei tulisi olla matkakertomusten kertomista vaan Jeesuksen ristin julistamista.” Amen!

Tiesin seurakunnan historiasta ja nykytilanteesta, että siellä arvostettiin paljon moderneja lauluja ja ylistystä. Tämä porukka puhui hyvin koruttomasti ja lauloi vanhoja lauluja – monen vuosikymmenen takaa.  Jotenkin aistin, että jotkut ajattelevat, ettei noista vanhoista lauluista ole mihinkään…

Mutta se ilmapiiri: Siinä oli jotain todella murtavaa! Ymmärsin jotain omasta typeryydestäni ja kovuudestani, johon olin sortunut – nimenomaan tuon voiman korostamisen lumoissa.

Pyysin seurakunnan johtajalta puheenvuoron, jossa sanoin suurin piirtein näin:

”Ehkä ajattelette, että itken syntejäni. Niin itkenkin. Mutta en niitä, joita luulette minun itkevän. Itken sydämeni kovuutta – ja sitä, että olen seurakuntaani kohtaan ollut kova. — Jotkut teistä ajattelevat, että laulut ovat vanhoja. Mutta täällä on ristin evankeliumi ja täällä on Pyhä Henki.”

Muistetaan, että todellakaan voima ei ole sanoissa, ei ansioissamme, vaan Kristuksen ristissä ja armossa. Kristus muuttaa mahdottomimmankin ihmisen armollaan. Väitän, että tämä armo , on jotain sellaista, että kun sen kohtaa, siinä pitää olla aika kovasydäminen, ellei murru.

Ehkäpä tämän hengellisessä kentässä tapahtuvan kovistelunkin taustalla on se, että ei uskalleta murtua Kristuksen armon alle, torjutaan omat vajavuudet – vaikka hoitokeino olisi tarjolla, nimittäin Kristuksen veri. Ilman Kristuksen armon kohtaamista olemme kuin se kovasydäminen palvelija, joka vaatii palvelijaansa tilille pikkuvelasta, vaikka itsellä on maksettavaa mielinmäärin.

Avataan sydän Kristukselle. Hän on luvannut antaa alttiisti, soimaamatta, hyviä lahjojaan – ja myös Pyhän Hengen.

 

Vastaa

%d bloggaajaa tykkää tästä: