Uskallanko kohdata erilaisuutta?

Taustani on ”monikristillinen”. Näin eri kirkkokuntien usko ja traditiot ovat tulleet minulle tutuiksi: Isäni on ortodoksi, äitini luterilainen ja sen lisäksi ystävä-/tuttavapiirissä on -laistä, -läistä ja -llista moneen lähtöön – ja itsekin olen kuulunut sekä -laisiin että -llisiin.

Mihin lokeroon sinä kuulut?

 

 

 

 

 

 

Useinhan on niin, että ensin yritämme selvittää eteemme tulleen ”kristityn” uskon syvyyttä esimerkiksi kysymällä: ”Oletko seurakunta-aktiivi?” tai rohkeammin ja suoremmin: ”Oletko uskossa?” tai ”Oletko uudestisyntynyt?” – vähän sen mukaan, mikä on opillinen taustamme. Vastaus: ”No, minä olen ihan tavallinen… sellainen kirkossakävijä…” laittaa varsin helposti herätyskristilliselle ja kääntymystä korostavalle henkilölle ”todistusvaihteen päälle”; tuohan on äkkiä käännytettävä.
Kun tuo tausta on selvitetty, kyselymme voi jatkua (jos ei ole vastauksesta vielä selvinnyt tuo -läinen, -lainen tai -llinen): ”No, mihin seurakuntaan sinä kuulut.” – Ja sen jälkeen tunteet ovat valloillaan ;)…

Olen pohtinut tätä taipumustamme lokeroida itsemme ja toisemme johonkin… Onko kysymys tavastamme hahmottaa – vai tarpeestamme olla oikeassa tai varmoja asiastamme vai peräti huonosta itsetunnosta?

Jos kysymys olisi pelkästään tavastamme hahmottaa toisen opillista taustaa ja sen pohjalta syntyvästä vuoropuhelusta, emme olisi noin jyrkkiä. Sen sijaan, jos taustalla on tarpeemme olla oikeassa tai huonosta itsetunnostamme, mustavalkoinen ja lokeroiva ajattelu voisi olla selitettävissä.
Uskallan nimittäin väittää, että jos olemme varmoja omasta uskonnkemyksestämme, meillä on riittävästi kypsyyttä myös vuoropuheluun – koska se, että toinen on eri mieltä kanssamme, ei uhkaa meidän vakaumustamme. Jos olemme riittävän kypsiä, meillä emme ole itseriitoisia vain omaan oppiimme tuijottajia, vaan meillä on kypsyyttä ottaa myös toisinajatteleva huomioon.
Tästähän Paavali puhui, kun hän kehotti vahvoja ottamaan vastaan (näin esimerkiksi useat englanninkieliset käännökset kääntävät) heikkouskoinen – ilman, että alamme taittaa peistä mielipiteistä:

Hyväksykää joukkoonne myös sellainen, joka on uskossaan heikko, älkääkä ruvetko kiistelemään mielipiteistä.” (Room. 14:1)

 

Sapatin herra -opetuksen sudenkuoppia

 

Sivumennen sanoen – ja hieman aiheesta poiketen – on sanottava muutama sana joissain piireissä epidemian lailla vallalla olevasta ”sapatin herra – opetuksesta”. Tämän opetuksen ydin viittaa Jeesuksen reaktioon tilanteessa, jossa häntä syytettiin sapatin rikkomisesta silloin, kun hän teki hyvää sapattina (paransi sairaita, etc.) Sapatin herra -opetuksen mukaan Jeesus edelleenkin voi poiketa vallitsevista uskonnollisista traditioista tekemällä jotain ”poikkeavaa”.

Usein opetuksessa asetetaan vastakkain ”uskonnollinen maailma” (joka usein tarkoittaa valtakirkkoja, uskonnollista valtaa käyttäviä tahoja (pappeja, piispoja) – ja usein tahoja, jotka yrittävät keskustella opillisista asioista, kuten hengellisen vallankäytön oikeutuksesta tai hengellisen kentän ilmiöistä.) ja ”elävä usko” (joka puolestaan on usein ”oma oppi”, ”voideltu julistaja” tai ”profeetta” tai ”ilmoitus”). Näin saadaan sapatin herra -opetus istutetuksi Raamattuun – ja päin vastoin.

Mielestäni opissa on ainekset poikkeamaan siitä, mistä Raamatun kertomuksessa näyttää olevan kysymys.

Avaan ajatusta hieman: Tuon ajan juutalaisuudessa oli – vähän samaan tapaan kuin tämän päivän kristillisyydessäkin – jyrkkä ja kirjaimellinen siipi ja liberaali siipi. Jyrkkä ja kirjaimellinen siipi oli sitä mieltä, että sapattina ei saa tehdä mitään työtä; liberaalimpi siipi antoi joissain tapauksissa eri vapauksia sapattisäännöstä. Jeesuksen kanssa keskustelleet henkilöt ilmeisesti edustivat jyrkän siiven jyrkintä osaa, koska he puuttuivat paitsi patjan kantamiseen myös itse parantamistoimintaan – jossa ei varsinaista työtä ainakaan meidän ajattelumme mukaan Jeesus tehnyt.

Sapatin herra -opetuksessa näitä poikkeuslupia haetaan esimerkiksi ”omille vajavuuksille”, moraalisille rikkeille tai opillisille vinoumille. Tämän opetuksen mukaan Jeesus voi valtasuuruudessaan rikkoa vaikkapa moraalin rajoja. Kuulin takavuosina profetoitavan useaan otteeseen, että ”Jumala voi vaihtaa puolison soveliaampaan, jos entinen ei täytä tehtäväänsä”… Ja nimenomaan tuohon vedotenhan Paavali kehotti pysymään jopa uskosta osattoman kanssa, jos tämä vain suostuu työskentelemään yhteisen hyvän eteen! (Eri asia on sitten se, että tämä puolisko ei työskentele yhteisen hyvän eteen, vaan esimerkiksi on uhka puolison/ lasten turvallisuudelle – siitä on jo Suomen lailla sanottavansa asiaan.) Sen sijaan jos alamme sapatin herra -opetuksella lavennella rajoja omin päin, tilanne antaa meille aivan liian suuren tulkinnan varan…

Antaa toisen etsiä – ja löytää!

Heikkouden hyväksyminen ei siis koske jotain perustavanlaatuista elämässämme, vaan kysymys on ennen muuta ehdonvallan asioista, kuten syönkö kasviksia vai lihaa, vaatetusta, hiusten pituutta, koruja, etc. Asioista, joilla ei suoraan kristinuskon perustotuuden kanssa ole mitään tekemistä. Jos oikein luen Paavalin opetusta, näihin asioihin liitetään jopa opit kasteesta ja kättenpäällepanemisesta (joista näyttää – Paavalin kirjeiden perusteella – olleen eri mielipiteitä jo ensimmäisten kristittyjen aikaan).

Tärkeintä näyttää olevan se, että emme ehdonvallan asioiden takia lähde kiivailemaan, vaan annetaan toisen etsiä ja löytää. Toki voimme antaa hänelle evästystä hänen etsintäänsä – mutta meidän ei pitäisi häntä pakottaa omaksumaan omaa kantaamme.

Tai – vai molemmat?

 

Me voimme olla varmoja omasta uskotamme, mutta ei meidän tarvitse pakottaa toista uskomaan samoin. Meidän tulisi vihdoin kypsyä – ja muistaa myös omaa etsintäämme! Joku on hitaasti kypsynyt kohti sitä vakaumusta, joka hänellä on; jolla kulla toisella on takanaan radikaali käännekohta; toisen vakaumuksen löytymiseen liittyy itkua, toinen voi kertoa löytämisen ilosta.

Tänään kirkkoherramme puhui saarnassaan siitä, kuinka Jeesus ei elävää vettä tarjotessaan määritellyt tarkalleen sitä, mitä tuo lupaus tarkkaan ottaen merkitsi – vaan Johanneksen evankeliumiin kirjattu kohta antaa edelleen kokemisen vapauden lukijalleen:

Kysymys on siitä, mihin juuri nyt tarvitsen virvoitusta? – Kysymys on myös siitä, kuinka Jumala juuri minua kohtaa.

Sen tämä ”monikristillisyys” on opettanut, että ei tarvitse joka hetki lähteä mestaroimaan toisen uskoa. Kysymys on, niin kuin Paavali Roomalaiskirjeen 14. luvussa kuvaa, Jumalan ja minun välisestä kohtaamisesta. Tässä kohtaamisessa on aimo annos rakkautta – mutta myös pyhyyttä.

Silloin, jos tämä usko muuttuu irvikuvakseen: rajoittavaksi, manipuloivaksi, määräileväksi, omaan muottiin puristavaksi, silloin – näin väitän – on aika älähtää ja kehottaa palaamaan alkuun eli lukemaan vielä kerran:

Hyväksykää joukkoonne myös sellainen, joka on uskossaan heikko, älkääkä ruvetko kiistelemään mielipiteistä.”

Uskon vahvuus ei oikeuta ylimielisyyttä – vielä vähemmän hengellistä väkivaltaa!

 

One Reply to “Uskallanko kohdata erilaisuutta?”

Vastaa

%d bloggaajaa tykkää tästä: