Skip to content

64. Teologia – upside down!

Reijo Telaranta lainasi Turussa Hengen uudistus kirkossamme ry:n linjapuheessan 31.7.2010 Pete Greigin kirjaa Jumala äänettömällä:

”Hienossa, syvällisessä ja rohkaisevassa kirjassaan Pete Greig rakentaa toivon siltaa juuri niihin hetkiin, jolloin Jumala tuntuu olevan kovin kaukana, rukoukset tuntuvat kaikuvan tyhjyyteen ja hellittämättömätkin pyynnöt näyttävät jäävän vaille vastausta.”

Telaranta lainaa vanhaa rabbiinikertomusta, jolla hasidijuutalaiset mestarit selittävät Jumalan vaitioloa: 

Eräällä kuninkaalla oli kaksi poikaa. Kumpikin pojista tulee hakemaan lahjaa kuninkaan pöydästä. Ensimmäinen poika ilmestyy isän ovelle, ja heti kun hänet huomataan, hänen pyyntönsä täytetään. Isä pitää tätä poikaa vähäarvoisena ja kiusaantuu hänen läsnäolostaan. Niinpä kuningas määrää, että lahja viedään pojalle ovelle, ettei tämän tarvitse tulla pöydän luo.

Sitten paikalle tulee kuninkaalle rakas poika. Isä ilahtuu suuresti poikansa saapuessa eikä halua pojan lähtevän pian pois. Sen vuoksi kuningas viivyttää pojan pyyntöjen täyttämistä ja toivoo, että poika sen vuoksi tulee hänen lähelleen. Poika tulee pyyntöineen yhä lähemmäs ja tuntee isän rakkauden niin syvästi, ettei lopuksi epäröi ojentaa omaa kättään kohti kuninkaan pöytää.”

Telaranta jatkaa:

”– Tarina kertoo hienolla tavalla, miten Jumala haluaa vetää lähelleen erityisesti kaikki toivonsa menettäneet, rukousvastauksia turhaan odottaneet sekä elämän kolhimat ja pettämät. Erityisen rakkaita hänelle ovat ne, jotka eivät ole rukouspalvelussa parantuneet, ja näyttävät siksi unohdetuilta.”

NAPS -usko

Niinpä – Itselleni on Heprealaiskirjeen ns. uskonluvusta monesti noussut ajatus jakeesta:

Usko on sen todellisuutta, mitä toivotaan, sen näkemistä, mitä ei nähdä. – Uskon voimalla he kukistivat valtakuntia, pitivät yllä oikeutta ja pääsivät näkemään lupausten täyttymisen. He tukkivat leijonien kidat, sammuttivat roihuavan tulen ja välttivät miekaniskut. He olivat heikkoja, mutta he voimistuivat, heistä tuli väkeviä sotureita, he työnsivät takaisin vihollisen joukot. ”

Tässä voidaan puhua ”visionäärisestä uskosta”, uskosta, joka näkee jotain, mikä ei ole vielä näkyvää. Usko voittoon auttoi sodassa, usko asiaan, auttoi pitämään yllä oikeutta, jne.

Tilanne, jossa ”uskottiin” oli kaikkea muuta kuin ruusunkukkainen unelma: sota, leijonien luola, tulinen pätsi,…: He joutuivat katsomaan vihollista silmästä silmään, leijonaa samoin; he joutuivat näkemään miekan läheltä, kokemaan heikkoutta… Sodassa heistä tuli sotureita.

Tämä on varsin erilainen kuva kuin tämän ajan kristittyjen pikaratkaisuteologia! Siinä on usko NAPS – ja kaikki tapahtuu (niin kuin sanon) ; siinä on usko NAPS – ja olosuhteet muuttuvat (raha-asiat korjaantuvat tuossa tuokiossa ja sairaudet paranevat); siinä on usko NAPS – ja uskossa laustumani sanat luovat tulevaisuuteni.

Uskon kyllä (ja olen myös nähnyt), että Jumala tyynnyttää edelleen myrskyn, parantaa edelleen sairaita, vapauttaa ahdistuneita, auttaa taloudellisessa ahdingossa. Hän kirkkauden Isä, joka rikkautensa mukaisesti (ihanasti sanottu!) vastaa rukouksiimme ja antaa mittaamatta meille kaikenlaista hyvää.

Mutta Jumala ei ole NAPS -jumala eikä meidän rukouksemme ole jonkinlainen taikasauva, jota heilauttamalla saamme Jumalan tottelemaan MEITÄ. Jos näin uskomme, olemme hairahtuneet pitkälle Jumalan kunnioituksesta (jopa pelosta), emme pidä Jumalaa enää pyhänä, vaan olemme alentaneet hänet itsemme tasolle – koska Hänen täytyisi totella meitä ja toteuttaa meidän oikkujamme.

Jumala on Jumala

Jumala on edelleen JUMALA. Emme voi Häntä tyhjentävästi ymmärtää.

Kuitenkin matkana varrella – ehkäpä juuri niissä taisteluissa, joita elämässäsi on juuri nyt, sen sairauden keskellä, jota kannat, juuri niiden kysymysten keskellä, joita kysyt itseltäsi ja Jumalalta,… – sinä opit tuntemaan pikkuisen enemmän Häntä, jolla on valta yli kaiken.

Itseäni on liki parikymmentä vuotta puhutellut Efesolaiskirjeeseen tallennettu ylistys, jossa ylistetään Kristuksen valtasuuruutta (Ef 1). Kohdassa muun muassa sanotaan näin:

Jumala on alistanut kaiken hänen valtaansa ja asettanut hänet kaiken yläpuolelle seurakuntansa pääksi.”

Eikö se, että niin sairauden, riivaajat kuin luonnonvoimatkin tottelivat Kristusta kerro edelleen siitä, että Hän on kaiken yläpuolella? Ja eikö – ennen muuta – se, että Kristus on ylösnoussut, kerro, että Hän tosiaan on kaiken – synnin, kuoleman ja sielunvihollisen – yläpuolella?

Roomalaiskirjeessä Paavali pitää ristinkuolemaa – jossa Jumala antoi oman Poikansa meidän puolestamme – ”takuuna” siitä, että Jumala on valmis (vapaaehtoisesti, kuten useissa englanninkielisissä käännöksissä käännetään) antamaan Kristuksen kanssa kaikkea muutakin!

Vikaa etsimässä

Jumala on altis – halukas antamaan. Missä sitten on vika tässä kärsimyksen maailmassa.

Nyt teen toisin kuin useat ns. menestyksen teologit – jotka seuraavassa osoittavat syyttävää sormea sellaista ihmistä kohti, jonka kohdalla kaikki ei toimikaan niin kuin pitäisi: ”Sinulta puuttuu uskoa, jos olet köyhä.” tai ”Et usko riittävästi, kun sairastat, vaikka puolestasi on rukoiltu.”

En tosiaankaan syytä yksioikoisesti köyhää ja kipeää.

En myöskään pistä näitä asioita automaattisesti demonien tiliin – koska Kristus on voimakkaampi kuin mikään, voimakkaampi siis myös kuin demonit.

Jumalan valtasuuruus ilmestyy – kun olemme heikoilla

En myöskään halua syyttää Jumalaa; haluan pikemminkin nojautua Häneen: Ehkäpä Hän tietää jotain, mitä minä en tiedä.

Tärkeintä varmasti on pyrkiä Hänen lähelleen. Hän on edelleen läsnä Sanassaan. Hän palvelee edelleen meitä seurakunnassaan, jossa – Lutheria lainaten – evankeliumia oikein julistetaan. 1)

Ehkäpä tässä nojautumisessa kuulemme Hänen äänensä, joka avaa silmämme toisenlaiselle ulottuvuudelle, joka ulottuu tämän päivän ahdinkomme ulkopuolelle, jotain sellaista, jossa meille annetaan lupaus – ei vain tästä elämästä vaan tulevasta.

Ajatellaanpa Patmokselle karkoitettua Johannesta. Jos pidämme kiinni perinteisestä tulkinnasta, jonka mukaan tämä Johannes oli Jeesuksen rakkain opetuslapsi, Johannes, joka kuului Jeesuksen lähimpiin ja oli aina paikalla siellä, missä tapahtui. Eikö Ilmestyskirjan pitäisi mullistaa teologiamme? Eikö menestykseen nojautuvan kristityn pitäisi kysyä kirjan äärellä: Kuinka on mahdollista, että Jeesuksen rakkaimpiin kuuluva opetuslapsi joutui karkotetuksi Patmossaarelle? Jopa kunnon menestysteologi pitäisi minua rienaajana, jos väittäisin, että Johannes oli jotenkin langenneessa tilassa, valvomaton tai heikkouskoinen, kun hänelle noin kävi!

Edelleen Lutheria lainaten: Jumala voi laittaa vaikka vihollisen palvelemaan Jumalan tarkoitusperiä. Paavalia lainaten: ”Me tiedämme, että kaikki koituu niiden parhaaksi, jotka rakastavat Jumalaa ja jotka hän on suunnitelmansa mukaisesti kutsunut omikseen. – Mutta kaikissa näissä ahdingoissa meille antaa riemuvoiton hän, joka on meitä rakastanut. ”(Room 8: 28, 37)

Meidän kannattaisi muistutella mielimme se tosiasia, että nimenomaan myrskyssä, Jeesuksen tappiolliselta näyttäneen ristinkuolemanjälkeisessä ylösnousemuksessa ja vaikkapa Johanneksen kokemuksessa Patmos -saarella, opetuslapset näkivät Jeesuksen valtasuuruuden.

Näyttäisi siltä, että Jumalan valtasuuruus ilmestyy, kun olemme ”heikoilla”.

Eikö meidän mukavuudenhaluisten NAPS -kristittyjen pitäisi Sanan valossa tunnustaa, että Jeesus Kristus on Herra – myös silloin, kun teologiamme keikahtaa päälaelleen – joko sillä tavoin, että aiemmin ihmeisiin uskomattomina näemme elävän ja toimivan Jumalan kädenjäljen elämässämme tai sillä tavoin, että ihmeiden metsästäjinä joudummekin odottamaan Jumalan vastausta.

Väittäisin, että molemmissa tapauksissa tutustumme Isään, joka on odottanut meitä molempia omilta harharetkiltämme tulemaan peremmälle – ojentamaan kätemme kohti Isää itseään.

1) Lisäksi Luther laittoi ”oikean seurakunnan” kriteeriksi sakramenttien toimittamisen ts. oikeassa seurakunnassa on läsnä myös kristillinen kaste ja ehtoollinen.

Sinänsä Lutherin näkökulma on aikamme taustaa vasten herättävä! Hän ei kiinnittänyt huomiota pelkästään oikeaan kaste- tai ehtoolliskäytäntöön (josta me tämän päivän kristityt taitamme peistä suurin piirtein linjalla: vapaat suunnat ja luterilainen/ortodoksinen/katolinen kirkko), vaan myös evankeliumin julistukseen. Myös julistuksen piti olla oikealla tolalla – ja milläpä Luther sitä mittasikaan? Raamatulla. Ja millä me sitä usein mittaamme? Väitän, että mittaamme liian usein sillä, sopiiko julistus meidän pirtaamme, intresseihimme, mielihaluihimme. Väitän, että menestyksen teologia palvelee juuri tätä mieltymyshakuisuuttamme – enemmänkin kuin ajaa Kristusta ja Hänen asiaansa. Pahimmillaan menestyksen teologia vie uudestaan lain alle: on pakko menestyä ja olla voittovoimassa. Menestyksen teologia on ansioteologiaa.

 

Vastaa

%d bloggaajaa tykkää tästä: