Kolkutuksia

Laodikean kohdalla oli Herralla omituinen ongelma: Hän huomasi tulleensa suljetuksi hurskaan seurakunnan ulkopuolelle!

Seurakunnan näkemys itsestään ja Herran näkemys asiasta eroavat toisistaan: Laodikealaiset pitivät itseään itseriittoisuudessaan malliyksilöinä – jopa siinä määrin, että tulivat sulkeneeksi Herran itsensä ulkopuolelle. Seurakunta oli kuin sadussa keisarin uusista vaatteista; muut näkivät kyllä, etteivät asiat olleet kunnossa, keisariparka uskoi itsekin olevansa vaatetettu – ja hovi pönkitti kuuliaisuuttaan tuota uskottelua.

Myös liki 2000 vuotta myöhemmin yhteisöt väittävät olevansa raamatullisista raamatullisimpia; ulkopuolinen, valveutunut katselija, joka suostuu uskomaan silmiään eikä alennu hoviksi liehittelemään vaatteetonta keisaria, ymmärtää tilanteen!

Aikamme kristitty on liian usein ”aivoton” olio: hän ei uskalla ajatella omilla aivoillaan – etenkään, jos/kun asioita perustellaan profetioilla, ilmestyksillä tai syvälliseltä tuntuvalla Raamatun opetuksella.

Pahimmillaan tilanne on kuin Laodikean seurakunnassa kuunaan: Häpeällinen alastomuus, tilanteen kestämättömyys, näkyy pitkälle ulospäin; itse yhteisö kerta kaikkiaan kieltäytyy sitä näkemästä.

Kutsu parannukseen voidaan hylätä sanomalla vastoinkäymisiä ”sielunvihollisen juoniksi”, tilanteet ulkoistetaan – ja syytetään niistä ”vastustajia” – jotka usein ovat niitä kritisoivia ääniä, jotka yrittävät varoittaa yhteisössä vallitsevasta kestämättömästä tilanteesta.

Itselleni kävi hieman yli vuosi sitten erikoinen (ja kuvaava) tapaus, jota avaan hieman niille, jotka eivät taustaani tunne: Olen kuulunut pitkän aikaan yhteisöön, jonka menettelytavat paljastuivat pitkässä juoksussa kestämättömiksi. Kun yritin ottaa menettelytapoja puheeksi, jouduinkin itse ”syytettyjen penkille” – ja lopulta vetäytymään takavasemmalle. Minusta (ja muista ennemmin (ja myöhemmin) lähteneistä) tehtiin yhteisössä syntipukki. Kyyti oli kylmää – sanoisin.Yhteisön johtajan sanoja lainatakseni, hän odotti, että yhteisö alkaa ”kasvamaan, kun ´harhaopettajat´(!) ovat lähteneet.” Kysymys on ”ongelmien” ulkoistamisesta.

Toissa kevättalvella yhteisön johtaja sairastui. Edellisenä yönä sain sydämelleni sanat Hesekielin 13:nnesta luvusta – ja samaan aikaan saman sanan sai sydämelleen myös toinen yhteisöstä lähteyn. Luvussa puhutaan siitä, miten parannus on tarpeen profeetankin kohdalla silloin, kun tämä on hairahtunut tieltä. Sanoma oli todella vakava. Seuraavana päivänä tiesin yhteisön johtajan saaneen aamulla sairaskohtauksen. Sanoin ääneen, etten tosiaankaan voi asiasta iloita, pikemminkin on suru ja hätä.

Kun yhteisön johtaja oli sen verran toipunut (muistaakseni kahden viikon päästä), soitin hänelle ja kerroin, mitä oli sydämelläni. Sanoin näillä sanoilla: ”Sanoi kuka tahansa, mitä tahansa, muista että en minä eikä yksikään seurakunnastasi lähtenyt, ei rukoile sinulle pahoja asioita. Herra kutsuu sinua parannukseen.” Kuvitella, että pari viikkoa myöhemmin kuulin yhteisön sisältä, mainitun johtajan väittäneen, että hän tietää meidän rukoilevan pahoja asioita! Kysymys on ongelmien ulkoistamisesta.

Myös Laodikea näyttää ”ulkoistaneen” ongelmansa ja kieltäytyneen näkemästä, että Herra kutsuu sitä parannukseen.

One Reply to “Kolkutuksia”

Vastaa

%d bloggaajaa tykkää tästä: