56. Ylpeys ja hairahdus

En väitä tässä kirjoittavani mitään uutta ilmoitusta sinänsä. Pitkällä ajoreissulla avautunut näkökulma oli kuitenkin itselleni hätkähdyttävän tuore.

Aloitan Laodikean seurakunnasta.

Tuttu kohta menee näin:

”Ja Laodikean seurakunnan enkelille kirjoita: ’Näin sanoo Amen, se uskollinen ja totinen todistaja, Jumalan luomakunnan alku: Minä tiedän sinun tekosi: sinä et ole kylmä etkä palava; oi, jospa olisit kylmä tai palava! Minä tiedän sinun tekosi: sinä et ole kylmä etkä palava; oi, jospa olisit kylmä tai palava! Mutta nyt, koska olet penseä, etkä ole palava etkä kylmä, olen minä oksentava sinut suustani ulos.

Sillä sinä sanot: Minä olen rikas, minä olen rikastunut enkä mitään tarvitse; etkä tiedä, että juuri sinä olet viheliäinen ja kurja ja köyhä ja sokea ja alaston.

Minä neuvon sinua ostamaan minulta kultaa, tulessa puhdistettua, että rikastuisit, ja valkeat vaatteet, että niihin pukeutuisit eikä alastomuutesi häpeä näkyisi, ja silmävoidetta voidellaksesi silmäsi, että näkisit.
Kaikkia niitä, joita minä pidän rakkaina, minä nuhtelen ja kuritan; ahkeroitse siis ja tee parannus.
Katso, minä seison ovella ja kolkutan; jos joku kuulee minun ääneni ja avaa oven, niin minä käyn hänen tykönsä sisälle ja aterioitsen hänen kanssaan, ja hän minun kanssani.
Kuten kirjoittamassani ”johdannossa” mainitsin, on varsin mielenkiintoista, että jokaista seurakuntaa Herra puhuttelee eri tavoi – ja myös ikään kuin näyttäytyy hieman erilaisena kullekin seurakunnalle sen mukaan, missä tilassa Hän näkee seurakunnan olevan.
Laodikealle seurakunnan Herra on ”Amen, se uskollinen ja totinen todistaja, luomakunnan alku”. Voisiko syy tähän olla, että Herra tapaa seurakuntansa valehtelemasta itselleen ja Herralleen ja samalla siitä tilanteesta, että seurakunta väittää olevansa itse pää?
Tästähän Herra seurakuntaansa nuhtelee; seurakunta väittää omistavansa kaiken tarpeellisen niin, että ei enää mitään tarvitse. Sen sijaan Herra näkee seurakunnan tilan: jos mikä niin Laodikean seurakunta oli tarvitseva; juuri itseriittoisuudessaan Laodikean seurakunta oli tarvitseva, viheliäinen; rikkaudessaan köyhä; siiinä, että se kerskasi hengellisestä näkökyvystään ehkäpä ilmestyksisään ja armolahjoista, sokea ja alaston.
Olen monesti kuullut opetettavan, että penseys näkyy ensimmäisenä kirkossa käyntien määrässä. Kyllä se varmasti yksi kylmenemisen mittari onkin – mutta nimenomaisessa kohdassa Herra ei viittaa mihinkään numeeriseen (kirkossa käyntiin, Kirjoitusten lukemistahtiin ja tai rukouksen minuuttimääriin) vaan laadulliseen asiaan! Pensyden ulkoinen tunnusmerkki olikin itseriittoinen asia suhteessa Jumlaaan ja ehkäpä tarjottuun hengelliseen ohjaukseen. Ajatus Laodikeassa näyttää olleen: ”Mitä sinä tulet minua neuvomaan, kyllä minä nämä jutut hallitsen!” Siinä missä Laodikean seurakunta piti itseään voideltuna ja valittuna (ehkäpä ainoana sellaisena!) yhteisönä, se osoittautuikin Herran silmissä arvottomaksi rihkamaksi ja saastaiseksi vaatteeksi. (Tässä yhtymäkohtaa VT:n profeettoihin) Herran neuvo oli kutsu parannukseen ja ”ostoksille”; seurakunnan oli ostettava kultaa, tulella puhdistettua sekä valkoiset vaatteet.
Sanan valossa ymmärrämme, että tulella puhdistettu kulta kuvaa Jumalan sanana ja sen totuutta, valkoiset vaatteet varsin todennäköisesti Kristuksen vanhurskautta.  Jumalan Sanan totuus puolestaan vapauttaa meidät niistä harhaluuloista, jotka meillä voi olla itseemme nähden. Omatekoinen (van)hurskautemme on Herralle saastainen vaate; Hänen edessään Kristuksen sovitus on ainoa kelvollinen.
Hulluinta, mitä voi kuvitella hurskaan Laodikean kohdalla, oli, että itse Herra joutui kolkuttelemaan tuon hurskaan seurakunnan ulkopuolella.
Kolkuttelusta lisää Laodikea 2/2

2 Replies to “56. Ylpeys ja hairahdus”

Vastaa

%d bloggaajaa tykkää tästä: