Olen pohtinut sitä, kuinka outoja uskovina olemme:

Vetäydymme roolien taakse, laskelmoimme, strategioimme…:

”Kuinka minä hyödyn tästä enemmän (tai eniten!)?”

Kauhun niskavillat nousivat pystyyn, kun kuulin  ”seurakunnan eheyttäjän armolahjan” omaavana itseään pitävän henkilön laittavan jutun liikkeelle sinne ja toisen tänne… uskonsisarestaan/veljestään… näiden nimenomaisten henkilöiden selän takana.

Tuli mieleeni vanha kertomus, jossa intiaanipäällikkö käski vastaavan tehnyttä tyttöä levittämään keräämistään kukista irrottamansa terälehdet kedolle – ja sitten keräämään ne. Mahdoton tehtävä – etenkin, kun tuuli levitti terälehtiä edelleen. Samaan tapaan on sanojen laita. Niitä ei saa kiinni.

Mitä ihmettä tuollaiset jutut loppu pelissä auttavat? Ketä ne  hyödyttävät? Eivät ne ojenna – koska ne saavuttivat niiden kohteen kiertoteitä. Eivät ne auta sen kohdetta eteen päin. Eivät ne myöskään rakenna seurakuntaa…

Ainoaksi mahdolliseksi vaihtoehdoksi jää, että ne jotenkin palvelevat niiden lähettäjän omaa, sisäistä tarvetta. Ne palvelevat myös niiden tarvetta, jotka kertovat niitä eteen päin.

Kuten Jaakob sanoo: Miten vaikea onkaan hillitä kieltä! Saadessaan tuulta purjeisiin, harhaan joutuessaan se vie hakoteille.

Tässä en väitä, etteikö saisi nostaa ilmiöitä päivän valoon. Päinvastoin! Silloin, kun tiedämme asioiden olevan pielessä, meidän tulee niin tehdä. Ojentaa hairahtunutta. Puhua oikeaa oppia. Varoittaa väärästä. Ohjata oikeaan. Ja ennen kaikkea valvoa omaa sydäntämme, että olemme itse oikealla tiellä. Tähän kaikkeen Raamattu kehottaa meitä.

Mutta ikinä, väitän – ei ikinä – motiivimme ei saisi olla toisen taklaaminen, vaan a) se, että erehtynyt näkisi erehdyksensä ja jos b) erehtynyt tosiaan eksyttää muita, myös varoittaa eksytyksestä! Mutta kaikessa tässä pitäisi olla motiivina Kristuksen seurakunnan hyvinvointi!

Jääkiekkotermein sanottuna: Ruma pelitaktiikka ei kuulu kristittyjen seurakuntaan! Ei laiteta kaveria – etenkään omia – laitaa vasten, poikittaisesta tai korkeasta mailasta puhumattakaan silloin, kun pelaamme sama tavoite mielessämme. Yksinkertaisesti: Jos emme sen vertaa pysty kunnioittamaan joukkuetoveria, että annamme hänelle tilaa kentällä, meidän tulisi ottaa oppia vaikkapa Suomen Leijonista!

Eivät he syytelleet loppuottelussa kahta joukkuekaveriaan jäähyistä, eivät sitä kaveria, joka syötti kiekon ruotsalaiselle sillä seurauksella, että suomalaista nimeä kantava naapurimaan kiekkoilija veti kiekon maaliin (eivät myöskään kyselleet, mitä tuo tuolla tekee – meidän puolella sen pitäisi olla!), vaan – kuten haastattelussa eräs Suomen joukkueen pelaaja totesi: ”Kun toinen tekee virheen, muut paikkaavat.” Noin sen tulisi olla!

Sitä paitsi mitä siitä oikein tulisi, jos puolustaja alkaisi kilpailla hyökkääjän kanssa ja oma joukkue taistelisi kiekosta keskenään…?

Jos tuollaista pelitaktiikkaa huomaa omassa pelikaukalossaan, siihen pitäisi yrittää puuttua – koska jatkuessaan se ei suinkaan ”eheytä” seurakuntaa, vaan hajottaa, heikentää sisältä päin.

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s