Skip to content

52. Oikeus kirota

Kiroamista ei tapahdu vain noituuteen hurahtaneissa piireissä, vaan jotkut kristityt (!) ovat ottaneet kyseisen oikeuden itselleen!

Aina aivan avoimesti kiroten toisinajattelevaa – vaikka sellaiseenkin olen törmännyt (!) – mutta kuitenkin rukoillen ongelmia, onnettomuuksia, tms.

Karmivaksi tuo tekee se, että ihminen tekee itsestään ”maailman navan”, jumalan!

Kristillisissä piireissä olen ollut todistamassa paitsi kirousrukouksen lisäksi kirousrukousta tukevaa julistusta: Vuosia sitten eräs julistaja kertoi puhujan paikalta, että häntä vastaan asettuneet ihmiset ovat kuolleet. Vain muutama viikko sitten TV7:lla opetettiin, että ”ei saa tuomita”, sillä silloin voi joutua käymään itse samat polut.

Uskallan rinnastaa asian niinkin rajuihin tilanteisiin kuin käytävään pedofiilikeskusteluun hengellisessä kentässä. Jos tuo opetus pitäisi paikkansa, kenelläkään ei olisi rahkeita asettua tarkastelemaan ilmiöitä, koska voi itse ”kulkea samat polut”.

Opetus perusteltiin Raamatulla. Siksi uskallan perustella vastaväitteeni Raamatulla. Esimerkiksi Paavalin kirjeet tarttuvat seurakunnan elämän epäkohtiin rohkeasti. Enempää Paavali kuin Pietarikaan eivät kironneet toisinajattelevia – eivätkä rukoilleet heille pahaa; ensimmäisten kristittyjen ydinrukous näyttää olleen, että evankeliumi menisi eteenpäin. Osa tämän päivän kristityistä luulee olevansa suurempia kuin Paavali tai Pietari!

Kiroaminen on perusteltu esimerkiksi sillä, että Jeesus kirosi viikunapuun, joka ei tuottanut hedelmää. Voisimmeko ajatella, että Jeesus Isän Poikana oli selvillä Isänsä tahdosta – ja Hänellä oli Isänsä antama valtuutus tuohon toisin kuin meillä? Jeesuksen lupauksissa seuraajilleen näkyy kyllä tehtävänantona julistaa evankeliumia ja maininta julistusta seuraavista ihmeistä, merkeistä ja parantumisista; missään ei maininta”kirousvastauksia”. Aikamme kristittyjen pitäisi pysyä Sanan linjoilla myös tässä asiassa: Rukoilla Isän tahtoa tapahtumaan; Hän tietää paremmin kuin me.

Vastaa

%d bloggaajaa tykkää tästä: