Skip to content

41. Minäkin uskon

Olin päättämässä koulutuntia, kun korviini kantautui keskustelu:

– Uskotko sinä, (ja toisen oppilaan nimi)?

– Uskon.

– Niin minäkin.

Ja välitunti kutsui.

Kokemus rohkaisi ja pysähdytti. En ollut tehnyt mitään ”ihmeellistä”. Olimme yksinkertaisesti pysähtyneet tunnin aiheen ääreen ja keskustelleet aiheesta. Tuosta tilanteesta kumpusi spontaani keskustelu.

Monta vuotta sitten istuin vastapäätä ikääntynyttä miestä. Tiesin, että mies oli uskonut nuorempana. Elämä oli kolhinut, mies oli kääntynyt uskosta – minun näkökulmastani katsottuna – kauas ja erakoitunut. Välillä tuntui, että psyyken ongelmat olivat niin suuret, että mieheen oli vaikea saada ”järkevää” kontaktia. Mies kyseli kovasti – kaikkea mahdollista uskoon liittyvää. Tunsin itseni pieneksi suurten kysymysten edessä. Tuntui, etten osaa vastata. Oikeastaan minusta tuntui, että olin epäonnistunut.

Parin viikon kuluttua mies soitti kotiini. Tuo oli hyvin epätavanomaista häneltä. Kerrottava oli yhtä lailla epätavanomainen: Keskustelun seurauksena mies oli löytänyt uskon.

Kului toinen kaksi viikkoa, saimme kotiimme viestin miehen veljeltä. Tämä keskustelukaverini oli kuollut. Jokin aika ennen kuolemaansa hän oli kertonut veljelleen unesta, jossa enkelit olivat tulleet häntä hakemaan.

Tapahtumasarja sai mietteliääksi pitkäksi aikaa.

Uskon syntyminen ja syveneminen on salaisuus. Joskus myös meidän osamme jää salaisuudeksi. Tuntuu, että Sana ja Jumalan Henki tekevät työtä salassa. Näemme uskon vain puhkeavan.

Mitä meiltä tarvitaan? Sitä, että uskaltaudumme olemaan läsnä, pohtimaan, vastaamaan. Työ on Jumalan.

1 Comment »

  1. Paluuviite: Pauliina Kuikka

Vastaa

%d bloggaajaa tykkää tästä: