Tutkinta

”Sinä koettelet minun sydäntäni, tarkkaat sitä yöllä, sinä tutkit minua, mutta et mitään löydä.”

Herran tutkittavana – eikä Herra löydä mitään!

Miten vajavainen ihminen voi olla Jumalan edessä niin puhdas, ettei Jumala löydä hänestä mitään? Emmekö kaikki ole(kin) syntisiä?

Kyllä vain. Kuten Paavali totesi, että juuri hän oli syntisistä suurin. Kysymys ei ollut siitä – mitä joskus kuulee ns. ”todistuksia” kuullessaan – että kuka oli pahin rikollinen tai rötöstelijä, vaan siitä, että Paavali tunsi perinjuurin oman syyllisyytensä ja syntisyytensä Jumalan edessä.

Psalmin kirjoittajaksi merkitty Daavid joutui tunnustamaan syvän rikkomuksensa naituaan Batseban, jonka vääryydellä omakseen sai. Muistamme taustan: Ihastuttuaan Batsebaan, Daavid raa´alla tavalla raivasi Batseban miehen pois tieltään – ja vasta Jumalan asiaan puuttuminen profeetan sanojen kautta oikaisi hänen tiensä.

Onko meillä Daavidin nöyryys? Kun olemme tehneet väärin, otamme ojennuksesta vaarin – vai raivaammeko ojentajankin tieltämme.

Aikamme toisaalta korostaa omaa itseä, riippumattomuutta – ja toisaalta tietty kristillinen opetus korostuneesti puhuu auktoriteetista arvostelemattomana, koskemattomana ja – pahimmillaan – erehtymättömänä. Viitataan Daavidin sanoihin, jotka hän sanoi saadessaan mahdollisuuden tappaa hänen elämäänsä uhannut kateellinen kuningas Saul:

”Älkää koskeko minun voideltuuni.”

Daavid ei koskenut Sauliin. Silti ei ole mitään perusteita uskoa tai luulla, että Daavid hyväksyi Saulin teot tai oli niistä osallinen.

Daavidista sanotaan, että hän jopa lankeemuksestaan huolimatta oli Jumalan mielen mukainen mies. Miksi Saul ei sitten ollut?

Daavid suostui arvioitavaksi ja tekemään parannuksen. Saul ei. Saulissa esimerkiksi Daavidin elämä ja suosio sai aikaan vihaa ja kateutta, ja profeetan ojennuksetkaan eivät tuottaneet tulosta. Saul nosti itsensä maalliseksi ja uskonnolliseksi auktoriteetiksi – yli sen, mihin hänet oli voideltu. hänen itseriittoisuutensa ajoi hänet tuhoon  ja Jumalan tuomion alaiseksi. Kerta kerran jälkeen Saul ylitti raja-aitoja, joita ei olisi pitänyt ylittää. Saul vainosi Daavidia ja hänen joukkojaan ilman mitään syytä. Kun Jumala lopulta vaikeni hänen kohdallaan, ei empinyt ottaa yhteyttä kuolleisiin ja pimeään henkimaailmaan.

Jos Daavid olisi ollut niin auktoriteettiuskoinen kuin Saul – tai aikamme tietty kristillinen siipi – hän olisi viitannut kintaalla Naatanin asiaanpuuttumisella. Naatan olisi joutunut pois kuninkaan suosikkilistalta – ja pahimmillaan olisi ollut päätä lyhempi. Daavid oli kuninkuudestaan huolimatta nöyrä ja suostui parannukseen.

Daavidin nimiin laitettu Psalmi 51:4 toteaa:

”Sinua, sinua vastaan olen rikkonut, olen tehnyt vastoin sinun tahtoasi. Oikein teet, kun minua nuhtelet, ja syystä sinä minut tuomitset.”

Daavid ymmärsi Jumalan nuhtelevan häntä. Tänä päivänä jotkut kristityt pitävät nuhtelua ja ojentamista Perkeleen (!) aikaan saamana. Johan on! Sielunvihollinenko yrittäisi johtaa ihmistä Kristuksen ristin juurelle kokemaan vapautuksen ja anteeksiannon?

Ps 32: 5

”Minä tunnustin sinulle syntini, en salannut pahoja tekojani. Minä sanoin: Tunnustan syntini Herralle. Sinä annoit anteeksi pahat tekoni, otit pois syntieni taakan.”

 

Tuntuu uskomattoman helpolta – ja sitä onkin! Jumala antaa kaikki synnit anteeksi, kun niitä Häneltä anteeksi pyydämme.

Silti armo ei ole kevytmielinen ja halpa armo. Meidät on lunastettu Kristuksen kalliilla verellä. Tuon pitäisi herättää meissä kunnioitusta – myös kilvoitusta sitä, ettemme suhtaudu armoon kevyesti: Emme noin vain palaa samaan tilaan, jossa armon koimme.

Vaikka miljoona kertaa palaamme Herran luokse ja aidosti haluamme synniksi ymmärtämästämme asiasta eroon, Hän armahtaa meitä. Sen sijaan, jos väitämme olevamme puhtaita ja teemme samaan aikaan asioita, jotka Jumalan mittapuun mukaan ovat syntiä, valehtelemme – itsellemme, lähimmäisillemme – ja yritämme (mukamas) huijata Jumalaa. Vrt 1 Joh 1:8-10.

Helpommalla pääsemme, kun uskallamme katsoa totuutta silmiin ja käännymme Kristuksen puoleen, pyydämme anteeksi – ja jatkamme matkaa vapaina.

 

”Jos me tunnustamme syntimme, niin Jumala, joka on uskollinen ja vanhurskas, antaa meille synnit anteeksi ja puhdistaa meidät kaikesta vääryydestä.” (1 Joh 1:9)

– Ja tämän pitää alkaa jokaisesta meistä – itsestämme – ennen kuin lausumme nämä sanat toiselle.

Vastaa

%d bloggaajaa tykkää tästä: