Minä

Mannaa Jumalan lapsille -kirjassaan Luther kirjoitti seuraavasti:

”On ihmisiä, jotka kuullessaan evankeliumia ja sitä, mitä uskosta sanotaan, kohta taipuvat siihen sanoen uskoksi sitä, mitä itse luulevat. He kuvittelevat kuitenkin uskon vain joksikin sellaiseksi, joka heillä muka on valta ottaa tai jättää, ikään kuin se olisi jotakin luonnollista, inhimillistä. Kun he siis sydämessään voivat päästä niin pitkälle, että ajattelevat: Varmaan tämä oppi on oikea ja minä uskon asian niin olevan, he pitävät tätä uskona. Kun he sitten eivät havaitse itsessään eivätkä muissa hyvien tekojen seuraavan, he arvelevat, ettei usko riitä, vaan vaaditaan jotain muuta ja syvällisempää.”

Takavuosina tutustuin perin pohjin tähän ihmistekoiseen uskoon. Kysymys oli minusta, minun kokemuksistani, minun uskostani, minun Jumalastani, minun… Ryhmittymän johtaja käytti  kiusaksi asti minä-pronominia puhuessaan. Kristus jäi kirkkaaksi kakkoseksi (ellei kymmenenneksi) julistuksessa. Minä tuntui omistavan niin Kristuksen kuin Hänen valtakuntansa avaimineen päivineen.

Minä tekee asian välillä vaikeaksi. Minän pimeän puolen kohtaaminen vie torjuntaan, mikä voi johtaa siihen, että toisen päälle tulee kasattua taakkoja, joita ei itse ole valmis koskemaan.1)

Minä-keskeisyys vie helposti levottomaan uskoon. Minusta löydy rauhaa! Rauha on hakusassa. Kun uskon keskuksena ei saa olla Kristus ja Hänen ristinsä, paikan täyttää jokin muu: Ilmiöt, kokemukset, mystiikka, jne.

Hyvin Paavali toteaa:

”He eivät tiedä, mitä Jumalan vanhurskaus on, ja yrittäessään pystyttää omaa vanhurskauttaan he eivät ole alistuneet siihen vanhurskauteen, joka tulee Jumalalta. Kristus on näet lain loppu, ja niin tulee vanhurskaaksi jokainen, joka uskoo.” (Room 10:3-4)

Lutherilla oli asiasta yhtä selvät sävelet kuin Paavalilla. Aikanamme Luther varmaan olisi suorasukaisuutensa vuoksi haastettu oikeuteen. Sen verran suora hän oli puheissaan ja teksteissään.

”Turha lörpöttelijä on se, jolla ei ole tällaista uskoa. Hän osaa tosin puhua uskosta ja hyvistä teoista. Hän ei kuitenkaan tiedä, mitä usko on ja mitä ovat hyvät teot, koska hänellä ei ole kumpaakaan.”

Aidot hyvät teot kumpuavat siitä uskosta, joka on Jumalan uskoa ja Hänen synnyttämäänsä uskoa meissä.

Myöhemmin istuin kuuntelemassa erään toisen julistajan puhetta. En kyllä suorastaan tunnusta laskeneeni minä-pronominien määrää. Minulle kuitenkin jäi sellainen vaikutelma, ettei tämä puhuja käyttänyt tuota pronominia kertaakaan. Hänen puheensa oli evankeliumin ytimeen keskittyvää. Sisimpäni oli kumman levollinen puheen jälkeen.

1) Matt 23:4; Luuk 11:46

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s