Hedelmän salaisuus

Hedelmän salaisuus

”Hän on kuin veden partaalle istutettu puu, joka ojentaa juurensa puron puoleen; helteen tuloa se ei peljästy, vaan sen lehvä on vihanta, ei poutavuonnakaan sillä ole huolta, eikä se herkeä hedelmää tekemästä.” (Jer 17:8)

Jae puhuu miehestä (ja miksei naisestakin), joka turvaa Herraan ja jonka turvana on Herra. (Jer 16:7, KR -38) Jae puhuu kauniisti suhteesta ihmisen ja Jumalan välillä.

Tämä suhde on syntynyt itse kullakin omalla tavallaan: Joku tiedostaa kasvaneensa siihen, jollakin on elämässään käännekohta, jossa suhde muuttui, syveni. Usein molempia.

Itseäni jäi soveltavien opintojen luennoilta puhuttelemaan professori Paavo Kettusen sanat: ”Jokaisella on se usko, jonka hän kulloisessakin elämäntilanteessaan tarvitsee.”

Hyvin sanottu. Liian usein mitätöimme – tai mustamaalaamme –  menneisyyttä, joka on kuitenkin ollut askelma tähän hetkeen.

Voisiko tuon jossittelun sijaan ajatella niinkin, että ehkäpä en ollut vielä valmis myöhempiin askeliin? Entäpä, jos tarvitsin kypsymistä – jopa niitä käännekohdiksi muodostuneita kriisejä – jotta olisin valmis ottamaan vastaan sen, mitä minulla nyt on.

Noina aikoina – joita luokittelen hyviksi ja pahoiksi ajoiksi inhimillisen ymmärrykseni mukaan – on syntynyt suhde elävään Jumalaan, Hänen Sanaansa ja seurakuntaansa (tai kirkkoonsa).  Juuret ovat vähitellen kasvaneet syvemmälle ja ulottuneet laajemmalle.

Sen takia, että olen juurtunut, olen myös jaksanut niissä vaiheissa, joissa kestokykyni on ollut äärimmillään: Hengellisesti kuivilta tuntuvina aikoina, yön pimeydessä, laakson pohjalla, myrskyssä. Joskus ollut viitteitä siitä, että hedelmä on – vastoin odotuksiani – kypsynyt, ehkä vähän harvempana mutta kuitenkin, myös kituvuosina.

Kenelle kiitos kuuluukaan?

  • Hänelle, joka on luvannut, että jokaisen joka Häneen uskoo sisimmästä virtaa elävien vesien virrat.
  • Hänelle, joka on kuolemallaan ja ylösnousemuksellaan valmistanut meille – aivan jokaiselle – tämän mahdollisuuden lähestyä Häntä ja elää yhteydessä Häneen.
  • Hänelle, joka – vastoin ulkoisia olosuhteita – antaa elämän ilmestyä sinne, missä sitä ei odottaisi? Kuivuuteen, pimeyteen, myrskyyn.

2 kommenttia

  1. Paavo Kettusen sanat “Jokaisella on se usko, jonka hän kulloisessakin elämäntilanteessaan tarvitsee” pysäyttää jossittelun. Aamen! Sanon minäkin.
    Näkökulma kuullostaa aivan inhimilliseltä, mutta näen siinä myös Jumalan sormenjäljen. HÄN kuljetti niitä (jälkeenpäin usein ajateltuna) harhateitä, mutta Hän itse tekee ne TIEKSI.(Stinissen: Isä sinun käsiisi) Jotain tarkoitusta varten juuri niitä (raskaita) teitä PITI kulkea. Mutta ilman niitä sinä, Pauliina, et olisi se mikä nyt olet ja minä se mikä nyt olen.

    1. … Hmm… Joskus tieksi myös toisille… =)
      Sain muutama vuosi sitten puhelun, jossa eräässä työpaikassa tapaamani nainen kertoi muutoksesta elämässään. Siinä pienenä osana oli se, että hän oli seurannut elämääni – ja nimenomaan sitä ”outoa iloa”, joka pulpahti esiin, vaikka välillä menin töihinkin ripsivärit poskilla. Olin myös kirjoittanut paikallislehteen ”Kriisistä kriisiin” -kirjoituksen, jossa kerroin rohkaisusta, jonka sain Living Bible -raamatunkäännöksen kautta. Siinä eräs Psalmin kohta oli käännetty: ”Vaikka minä kulkisin kriisistä kriisiin, Sinä, Herra, annat minulle voiman elää.”
      En tosiaankaan voinut samaistua mihinkään menestysteologiseen opetukseen, kun elämän kolhut tuntuivat ketjuuntuvan – kohtaavan aivan peräjälkeen.
      Mutta se ketjuuntuminen oli elämäksi itselleni – ja myös tuolle työn merkeissä kohtaamalleni naiselle.
      Jaegeria vielä lainaten: ”Suru voi — eheyttää, opettaa, uudistaa, pehmentää, vapauttaa ja kypsyttää.” Nimittäin, jos annamme sille – ja Jumalalle sen kautta – tilaa.

      Muuten, yhteen vaiheeseen kuului työstäminen ”elokuvaterapialla”. En tiedä, oliko se jonkinsorttista irtiottoa ”karismaattisen retkeni” aikaiseen opetukseen, jossa KAIKEN piti olla ”hengellistä” (ja kukahan sen loppupelissä oikein osaa määritellä…=)? Joka tapauksessa opimme yhteisössä rivien välistä, mikä on kartettavaa ts. kaikki, missä ei tehdä hengellisiä asioita (rukoille, evankelioida, lueta Raamattua, käydä seurakunnassa,…)/puhuta hengellisiä… siis siinä sai unohtaa puutarhanhoidon, elokuvat, musiikin,…) Vuoden verran minulla oli tuo ”elokuvavaihe” ja – yllätys, yllätys – aiemmin kammoksumani elokuvat ”puhuivat.” Yksi niistä ”puhuvista elokuvista oli The Game – Oletko valmis peliin? Se kertoi ”pilalle menevästä”, oman elämänsä kontorollointiin sairastuvasta liikemiehestä, jonka hänen veljensä järjestää opettavaiseen ”peliin”. Liikemies ei tietenkään tiedä ”pelin” luonnetta, vaan ”peli” on hänelle painajaista. Vasta aivan elokuvan viime minuuteilla ”pelin” opettavaisuus paljastuu liikemiehelle ja hän toteaa: ”Ilman tätä minusta olisi tullut aivan mätä.” Totesin välittömästi tuon elokuvan nähtyäni, että esimerkiksi ilman vuosien 2007-2008 vaikeuksien ketjuuntumista, myös minusta olisi voinut tulla ”mätä”, mitä tulee niin oppiin kuin moraaliinkin. Siis ainakin yksi selitys ”kärsimyksen ongelmaan” – Tosin emme taida aivan kaikkea tajuta vielä tässä ajassa!

Vastaa