Uskon ahdistamat

Seuraavassa valikoituja paloja käytännöllisen teologian esseestäni vuodelta 2010

Taustana ovat uutisoidut Koivuniemi kustannusosakehtiön tapahtumat kuin omat ja ystävieni kokemukset ” karismaattisella harharetkellämme” – vahvistettuina löytämälläni teoreettisella tiedolla.

Pyhä ja loukkaamaton vaikuttamisen välineenä

Uskonnollisen väkivallan voima ja salakavaluus piilee siinä, että usko edustaa ihmiselle useimmiten pyhää ja luotettavaa. Luotettava ilmapiiri on otollinen tilanteelle, jossa henkilön mieleen voidaan vaikuttaa. Henkilö voi omalta osaltaan osallistua yhteistyöhön antamalla itsestään tietoja (esimerkiksi sielunhoidossa), joita myöhemmin voidaan käyttää häntä vastaan (tavalliset säännöt, kuten vaitolovelvollisuus, eivät välttämättä päde yhteisön sielunhoitoon).Henkilöä voidaan ohjata kaikilla elämänalueilla ulkonäköä, ihmissuhteita, raha-asioita ja seksuaalisuutta myöten.

Ensikuulemalta myönteiseksi tulkittaviin odotuksiin saattaa sisältyä peiteltyjä uhkauksia hengellisestä taantumisesta tai vastaavasta. Kiellot voidaan pukea muotoon, joista yhteisön tapoja paremmin tunteva osaa tulkita vastaukset kielloiksi, vaikka niissä ei suorasanaisesti kieltoa ilmaisevia sanoja ole. Yhteisöön kuuluva kokee tyydytystä ymmärtäessään piilevän sanoman. Hän kokee voivansa päättää asioistaan itsenäisesti ja vapaasti, vaikka todellisuudessa hänellä ei ole valinnanvaraa.

Suorituskeskeinen usko

Ahdas uskonnollisuus on lainalaista uskoa: Uskonnäkemys nojaa kokemuksiin ja/tai ihmisen omaan suorituskykyyn – silloinkin, kun se muodollisesti vetoaa Kristuksen sovitukseen. Aidon uskon tunnusmerkki voi olla ihana kokemus, palavuus, kokonainen antautuminen, ylistävä usko. Kokemuksista elävän uskon täytyy etsiä yhä uudelleen uusia kokemuksia, ladata itseänsä täyteen määrätynlaisissa kokouksissa ja siksi se tarvitsee niitä jatkuvasti. Tämä ”tankkaaminen” pönkittää yhteisöä myös osallistumisvaatimuksen kautta ja pidemmän päälle rasittaa yhteisöön kuuluvaa.

Suoraa puhetta valikoiden

Perustana uskolle on Jumalan (usein suora) puhe, ilmestys, profetia tai opetus – joka usein tulee uskonnollisen auktoriteetin kautta.

Yhteisössä informaatio kulkee useimmiten hierarkian huipulta pohjalle ja yhteisöstä ulos, ei päinvastoin. Informaatioon liittyy läheisesti yhteisön ja auktoriteettien arvostelemattomuus ja yhteisön ulkopuolisen informaation rajoittaminen.

Oma usko on oikeaa uskoa. Tätä uskoa edellytetään myös muilta. Yksilö menettää osittain tai täydellisesti oman itsemääräämisoikeutensa hengellisissä ja jopa henkilökohtaisissa asioissaan. Jäsen yksinkertaisesti eristetään yhteisön suljettuun, ”oikeaan maailmaan”. Hänestä voidaan tehdä ilmiantoja, jotka johtavat kuulusteluihin tai tunnustuksen tiukkaamiseen uhkaamalla yhteisöstä erottamisella. ”Hoitokokouksissa” voidaan rukoilla jäsenelle parannusta synneistä, rikkomuksista tai väärästä hengestä. Mikäli yksilö ei sopeudu ja täysin yhdy yhteisön opetukseen, häntä voidaan yrittää käännyttää oikeaan oppiin – ja mikäli hän ei siihen palaa, hänet voidaan erottaa ja eristää yhteisöstä. Yksilö ”sisäsyntyisesti” pyrkii välttämään ristiriitoja. Tämä selittää noidankehän, jossa yksilö pysyy siihen saakka, kun kipu on niin suuri, että pakottaa pohtimaan asioita uudelleen.

Ahtaissa yhteisöissä tyypillistä näyttää olevan ongelmien ”ulkoistaminen”: demonit ja paha on ulkopuolella. Siksi on visusti varottava kaikkea pahana pidettyä. Jotkut ahtaista yhteisöistä lähteneet ovat nähneet tässä myös tarkoituksellista ajatusten suuntaamista yhteisön omaan suureen tehtävään ja ulkoiseen viholliseen; tällöin ei jää aikaa – tai ei tule mieleen – pohtia oman yhteisön pulmia.

Uskon sanat

Uskon sanat ja rohkeus sekä uskossa lausuttu rukous ovat paikallaan. Sairaiden puolesta rukoileminen ja öljyllä voitelussa ei uhkaa terveyttä. Parhaimmillaan henkilökohtainen esirukous sairaan puolesta antaa rukoiltavalle myönteisen kokemuksen, tunteen välittämisestä ja yhteisön huolenpidosta – ja edistää kaikin puolin toipumista. Kokemukseni mukaan rukoiltaessa voi tapahtua asia, mitä inhimillisin silmin katsoen pidämme ihmeenä: Toipuminen mahdottomalta näyttävästä tilanteesta tai sairaudesta.

Uskon sanojen lausumisesta ja profetoinnista tulee vahingollista, jos nämä sanat ja profetiat eivät pidä yhtä todellisuuden kanssa: esimerkiksi kuolemansairaan potilaan tila huononee lopullisesti ja hän kuolee tai psyykenpotilasta käsketään jättämään lääkkeet pois uskon merkkinä. Uskon sanoista tulee raskas taakka myös silloin, kun sairautta, onnettomuuksia tms. pidetään yksilön henkilökohtaisen synnin ja/tai epäuskon seurauksina.

Uskon sanojen lausumisesta voi tulla tehokas este myös kritiikille, koska yhteisössä ei saa puhua negatiivisia asioita – koska niiden puhuminen on epäuskoa.

Kielimuuri ja kulttuurishokki

Pitkään ahtaassa yhteisössä olleilla ja heitä kohtaavalla henkilöllä saattaa olla varsin erikoislaatuinen kohtaamisen ongelma: heidän kielensä ja kulttuurinsa ovat erilaiset. Tietyt fraasit ja termit sisältävät yhteisössä voimakkaan tunnelatauksen, joilla ilmaistaan esimerkiksi omaa oikeellisuutta tai muiden vääryyttä, vaikka nämä fraasit ja termit yhteisön ulkopuolella ovat neutraali ilmaus (esimerkiksi kynsilakka, korkokenkä, korvakoru, Aspiriini tai suru)

Yhteisön kieli ja kulttuuri vaikuttaa entiseen jäseneen vielä kauan ryhmästä irtautumisen jälkeen. Näitä ihmisiä kohtaavan henkilön tulee varmistua siitä, mitä sanat ja ilmiöt merkitsevät yksilölle tunnetasolla.

Seuraukset – ja seurausten seuraukset

Teologisten seurausten tarkastelu on välttämätöntä sen vuoksi, että ´oppi Jumalasta´ (sanan teologia karkea käännös), edustaa vakaumukselliselle kristitylle pyhää. ”Pyhän” kyseenalaistaminen ei ole tällaiselle henkilölle mutkaton asia. Pahimmillaan kyseenalaistavaa, epäilevää – tai jopa kyselevää – ihmistä voidaan syyttää Pyhän Hengen pilkasta, jota ei Raamatun sanan mukaan voi saada anteeksi tai suru ja surutyö voidaan ”demonisoida” (totuus on taruakin ihmellisempää: erään suomalaisen ”raamatunopettajan” mukaan viha ja suru ovat henkivaltoja!)

Hengellisen väkivallan kohdalla ratkaisee yksilön subjektiivinen kokemus: Se, mikä toista ahdistaa, voi toiselle tuottaa turvaa. Yksittäinenkin kokemus voi ahdistaa – usein on kysymys pitkäkestoisesta vaikuttamisesta yksilön elämään.

Haitalliseen uskonlahkoon kuuluva ei itse usein ainakaan aluksi ymmärrä olevansa sellaisen jäsen. Epäterveen uskonnollisen ryhmän jäsen ja hänen toverinsa uskovat olevansa hyvällä asialla, hyvässä – jopa etuoikeutetussa – seurassa.

Ihmistä kohtaavan sielunhoitajan tai vaikkapa ystävän tehtävä on parhaan kykynsä mukaan auttaa ihmistä kohti tämän vapautta. Toisaalta sitä, missä on ihmisen turva ja mikä antaa hänelle toivoa, ei ole eettisesti ole oikein repiä väkivalloin alas. Kriisi voi kuitenkin avata ovet avarampaan uskoon – niin kivuliasta kuin se uskovalle tuossa tilanteessa onkin.


Ei kerralla valmista

Irtaantuminen jälkimaininkeineen on prosessi.Kaikkea ei pidä – eikä voi tehdä kerralla. Tärkeää autettavan ja hänen turvallisuuden tunteensa kannalta on, että hänet kohtaava ihminen etenee vain sen verran kuin autettava on itse valmis etenemään. Molempien on suostuminen siihen, että prosessi kestää. Prosessissa voidaan edetä – ja välillä palata alkuun, koska asiat vaativat työstämistä uudelleen ja uudelleen.

Kuunteleminen, puhumiseen ja tuntemiseen rohkaiseminen

Lukkiutuneessa olosuhteessa puhuminen ja asioiden jakaminen saattaa auttaa ahdistuneen ulos umpikujasta. Puhumisen merkitys avautuu, kun muistamme, että nimenomaan puhuminen ja ”tunteminen” on ollut yhteisössä ollessa kiellettyä. Joillekin kirjoittaminen tai maalaaminen voi olla puhumista luontevampaa. Sallittakoon se heille.

Sisäistynyt, osaksi persoonallisuutta muuttunut, syyllisyys voi olla toipumisen todellinen este. On tärkeää päästä siihen pisteeseen, että tajuaa: ”Minä tein virheen, mutta minä en ole virhe”. Ilman tätä ymmärrystä ihminen ei voi ottaa vastaan anteeksiantoa.

Kielteinen suhtautuminen yhteisön ulkopuolisiin voi johtaa äärimmilleen vietynä vainoharhaisuuteen. Jäseniä saatetaan pelotella todellisilla tai kuvitelluilla viholliskuvilla – ja vielä enemmän silloin, kun yksilö on irtaantumassa yhteisöstä. Pelottelu voi kohdistua myös henkilöön itseensä. Häntä voidaan pelotella onnettomuuksilla tai helvettiin joutumisella, jos hän jättää yhteisön. Aina pelottelu ei ole suoraa, vaan se on sisällä opetuksessa (vain meidän kautta pelastut, tms.). Joskus yhteisö näyttää todellisella tavalla kyntensä esimerkiksi saattamalla lähteneen huonoon valoon perheessa tai paikkakunnalla. On ymmärrettävää, että yksilö pelkää.

Tervehdyttävä usko, tervehdyttävä yhteisö

Huolimatta siitä, että uskoa voidaan käyttää myös väärään, usko voi antaa ihmisille paljon hyviä ja rikkaita kokemuksia. Näiden kokemusten löytyminen on ensiarvoisen tärkeää ihmiselle, joka on tullut uskon alueella monentasoisesti lytätyksi ja hylätyksi.

Ahtaaseen uskonnollisuuteen ajautuneella/hakeutuneella (kuinka yksilö asian itse kokee) on ollut jokin syy/ tarve, miksi hän on yhteisöön hakeutunut. Todennäköisesti tuo syy/tarve on edelleen olemassa. Tämän syyn/tarpeen kohtaaminen ja tilan antaminen sille on osa ihmisen kokonaisvaltaista kohtaamista.

Salme Blomster nostaa esille käsitteen terveestä seurakunnasta. Hän toteaa tällaisen seurakunnan olevan levähdyspaikka niille, jotka ovat elämässään kokeneet murtuneensa tai väsyneensä. Suorituskeskeisestä uskosta tulevalle pelkästään tämä voi olla todella terapeuttinen kokemus. Terve uskonyhteisö palvelee pyyteettömästi; ei manipuloi tai kohota imagoaan

Ahtaasta yhteisöstä tulevan voi olla jopa vaikea uskoa tätä todeksi.

Yksi vastaus artikkeliiin “Uskon ahdistamat

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s